Immosen sisarukset 1952.
Maalla lapset joutuivat pienestä pitäen osallistumaan erilaisiin kodin askareisiin. Isolle siskolle lankesi usein perheen pienempien kaitseminen. Muistan aurinkoisen kesäpäivän 50-luvun alusta, olin silloin 4½ vuoden ikäinen. Äiti jätti minut pihalle vahtimaan vaunuissa nukkuvaa puolivuotiasta sisartani ja piipahti vähäksi aikaa lähimetsään mustikoita poimimaan. Ei aikaakaan, kun Maija heräsi ja alkoi potkia. Pian peitto oli ties missä ja näin kuinka löysä kakka levisi valtoimenaan vaunun pohjalle. Kun äiti palasi kotiin, hän tapasi vaunuissa iloisesti jokeltelevan vauvan ja surkeasti parkuvan räkäisen lapsenvahdin.
Muistan myös erään pimeän syysaamun. Pikkuveli oli 3-4 kuukauden ikäinen ja minä vajaat kuusi vuotta. Vanhemmat olivat navetassa. Heräsin, kun vauva alkoi äännellä kopassaan. Koppa oli sängyn vieressä kamarin pöydällä. Kurkotin katsomaan pikkuveljeä kopan laidasta kiinni pitäen. Koppa keikahti pystyasentoon ja Mikko valahti kopan jalkopäähän. Pelästyin ihan kamalasti. Onneksi sain työnnettyä kopan takaisin pöydälle eikä Mikolle tapahtunut mitään vahinkoa.
Kerran taas, olisinkohan ollut jo seitsemän ikäinen, olin lapsenlikkana vanhempien ollessa navetassa iltatöillä. Minulla alkoi ilmeisesti olla nälkä tai sitten muuten vaan teki mieli jotain syötävää. Menin etsimään suuhunpantavaa tuvan nurkassa olevasta ruokakomerosta. Pikkuipanat työnsivät komeron oven perässäni kiinni ja se napsahti lukkoon. Kun vanhemmat tulivat navetasta, lapsenvahti parkui surkeasti pimeässä komerossa. Olin oksentanutkin komeron lattialle.
Iän karttuessa on onneksi tullut runsaasti myös onnistuneita lapsenvahtikokemuksia.
”Hyvä se on tyttökin tyhjään käteen”,
sanottiin usein jos ensimmäinen lapsi
oli tyttö.
Tämä sanonta tunnettiin myös Värtsilässä.
Itse tulkitsen sanonnan niin, että
ajateltiin, että likottaapahan sitten
pienempiään.
Itse olen sisarusparveni vanhin ja
tyttö, joten kokemusta on…
Minä sain olla meidän pesueen nuorimpana likotettavan asemassa.
Onkohan sisarellani ollut yhtä kinkkistä kuin Lissulla?
Pahoin pelkään sitä.
Meitä lapsia oli neljä kaksi tyttöä ja kaksi poikaa.
Muistan sen kun olin kovin vihainen, että taasko tulee uusi lapsi meidän perheeseen, minä en olisi halunnut enää likotettavia, kun
edellinen vauva tuli edellisenä vuonna ja itse olin jo kohta kymmenen.
No eihän se minun asiani ollut ja vuosien myötä pehmenin
Mirja
Tellervon kommenttiin viitaten sanoisin, että kyllä isille varsinkin maalla taisi olla tärkeää poikalapsen saanti työnsä ja suvun jatkajaksi. Monesti kuitenkin käydä niin, että poika lähti maailmalle muihin hommiin eikä se suvun jatkaminenkaan aina takuuvarmaa ollut.
Muistan sen heinäkuisen sunnuntaiaamun, kun pikkuveljeni syntyi. Kätilönä toiminut kunnanlääkäri ilmestyi kammarin ovelle ja kysyi: ”Arvatkaa kumpi?” ”Ka tyttöpä tietennii niinku entisettii,” arvasi isä. ”Poika”, lääkäri julisti rinta rottingilla.
Pikkuveljen ristiäisistä syntymäkammarissaan muistan sen kun toimituksen jälkeen sisareni istui Mikon kummisedän sylissä. Aukusti kysyi minulta, että saako hän viedä Maijan heille. Johon minä totesin: ”Kyllä se nyt joutaa, kun meillä on poika.”
Tyttöä toivoin. Kolme poikaa tuli. Pojat toivat sitten miniät, ja hyviä ovat, ihan omilta tuntuvat. Ovat tuoneet ukille myös muutaman prinsessan. Niinpä on niitä molempia, mitä rakastaa ja muistaa kutakin kolmesti vuodessa: syntymä-, nimi- ja kastepäivänä. On kelle voi jakaa myös poikavuosien aikana saatuja palkintolusikoita, jotta voivat kakkua lapioida suuhun.
Olin kerran yhden prinsessan sängyn laidalla. Luettiin iltarukous, ja luulin hänen jo nukahtaneen, kun yhtäkkiä kiepsahti istualleen, kiersi kätensä ympärilleni ja lausahti: ”Minun rakas ukki!” Sitten painoi suloisen päänsä tyynylle ja nukahti. Jäin hetkeksi miettimään hänen isänsä syntymähetkeä Tampereen sairaalassa. Sitä hetkeä ei voi koskaan unohtaa. Siihen aikaan myös eräs professori oli ollut lapsensa synnytyksessä mukana. Hän oli tulkinnut tuntoaan sanomalla: ”Jos kaikki maailman isät kokisivat lapsen syntymän, sodat loppuisivat maailmasta.” f.