Aprikoosinvärinen villakoira odotti emäntänsä kanssa eläinlääkärin vastaanottotilassa. Missi, kuten Anna Toppari häntä kotoisasti nimitti. Koiran keho vavahteli ajoittain hieman, se pelkäsi. Missi tiesi kokemuksesta, että juuri tältä haisevassa paikassa sattui aina kipeästi. Eläinlääkärin tiloissa oli muitakin eläinpotilaita, ja lääkäri oli myöhässä aikataulustaan. Anna Toppari tapasi tulla aina ajoissa, hän tuli jopa etuajassa paikalle odottelemaan. Missi kutsuttiin vihdoin emäntineen varsinaiseen toimenpidehuoneeseen.
– Käytin jo häntä kahdella muulla eläinlääkärillä, mutta ei niistä apua ollut, Anna selitti eläinlääkärille, ennen kuin tämä ehti kysyä mitään potilaan tilasta.
– Mikäs sitä vaivaa? tiedusteli eläinlääkäri Seppo Rahunen suunvuoron saatuaan, ja käski nostaa koiran tutkimuspöydälle. Lääkäri tunnusteli jo iäkkäältä näyttävän koiran kehoa.
– Silmä on ainakin tulehtunut. Häneltä on leikattu kertaalleen tuo luomen näköinen pahka, mutta se kasvaa aina uudelleen. Voisikohan sitä vielä leikata? Anna Toppari tiedusteli.
– Voihan sitä tietysti leikata vaikka puoli päätä, mutta onko se enää tarkoituksenmukaista, lääkäri katsoi märkivää pahkaa.
– Onko Missillä ollut pentuja? lääkäri kysyi.
– Hän on uros, eihän hänellä pentuja. Hengenahdistusta ja kuivaa, usein toistuvaa yskää kyllä.
– Oireet viittaavat sydänperäiseen vaivaan ja mahdolliseen keuhkonlaajentumaan, mutta koira on ensin kuvattava, lääkäri jutteli rouvalle.
Hänen vastaanottoavustajansa lähestyi villakoiraa rauhoittavaa lääkettä sisältävä ruisku kädessään. Missi –koira katsoi tilaisuutensa tulleen. Se iski naskalinterävät hampaansa sitä tunnustelevaan käteen, hyppäsi pöydältä alas ja livahti raollaan olevasta ovesta ulos. Missi päätti kostaa juuri tälle kovakouraiselle eläinlääkärille kaikkien hänen kaltaistensa tekemät kivuliaat tutkimukset.
– Katsokaa nyt, mitä saitte aikaan! kivahti Anna Toppari.- Tehän taidattekin olla niitä ajokoiramiehiä. Hyi hyi, tympeät ajokoiramiehet!
Rouva Topparin kasvojen puna syveni ja hän alkoi vapista. – Haitarista koko rotu!
– Se, että olenko ajokoiramies, ei ole nyt varsinainen ongelma, vaan se että meiltä karkasi potilas. Lemmikkieläinten jalostuksessa on menty liian pitkälle koirien terveyden kustannuksella. Ihmiset ovat mieltyneet ääri- ilmiöihin, eläinlääkäri jatkoi.
Pian nähtiin kirkonkylän raitilla aprikoosinväristä villakoiraa etsivä kolmikko. Edellä meni vastaanottoapulainen, seurassaan tukevahko eläinlääkäri. Viimeisenä tuli rouva Toppari korot kopisten, sateenvarjolla eläinlääkäriä uhkaillen.
Maija- Liisa
Seuraava tositapahtuma sopinee tähän kommentiksi:
Oli kuuma kesäpäivä kun veimme kolmevuotiaan tyttäremme
ensimmäisen kerran ”oikeaan” parturiin. Parturiliike
oli tunnettu Kurjen Parturi- ja Kampaamo
Joensuun Kauppakadulla.
Kun vuoromme tuli, parturituolille laitettiin koroke
ja tytär nostettiin siihen. Kampaajatar kääri hänen
kaulaansa valkoisen viitan, mutta juuri kun kampaaja
olisi saksiaan napsutellen ryhtynyt tukan lyhennykseen,
hyppäsi tytär alas pukilta ja livahti salamana ulos
avoimesta ovesta.
Niinpä siinä sitten juoksimme Kauppakatua seuraavanlaisessa
muodostelmassa: Tytär pinkoi edellä kaapu hulmuten hikiset
vanhemmat perässään. Närkästynyt kampaajatar kurkisteli
kampaamon portailta sakset kädessään.
Kommentti sopii hyvin, koska nuoruudessani olin töissä kampaamossa, vieläpä Kauppakadulla. Silloisella työnantajallani
oli erityinen taito käsitellä lapsiasiakkaita, eikä kenenkään
hiukset jääneet leikkaamatta.
Koiraharrastukseni vei minut myös näyttelyiden järjestyspuolelle.
Eräs koiranomistaja uhkasi kerran näyttelysihteeriä oikeastikin
sateenvarjolla.
Papillakin pari kiperää tilannetta: – Olin Hämeenlinnassa toimittamassa kastetta kodissa, jossa vauvan lisäksi oli parivuotinen pojanvintiö. Vähän ennen vedellä valelemista poika juoksi kastemaljan luo ja heitti muoviautonsa veteen. Kerroin tapahtumasta rovastille. Hän neuvoi: ”Etkö sinä tiedä, että kaste-kotiin astuessasi ota ensimmäiseksi kontakti isoveljeen. Juttele hänelle jotain. Se rauhoittaa hänen mustasukkaista luontoaan.” Olen tehnyt niin kaikki nämä vuodet, ja hyvin on pärjätty. – Toinen tapaus on Lappeenrannasta. Kirkon toimituskappelissa oli meneillään nelivuotiaan pojan kaste. Yhtäkkiä tämä karkasi kastemaljan luota kappelin nurkkaan ja tokaisi:”Minnuu ei kastella!” Tilanne rauhoittui, kun paikalla ollut väki alkoi hyväntahtoisesti nauraa. Siitä syntyi lopulta mieliin jäänyt kastetilaisuus. Varmaan siinä perheessä muistetaan puhua kasteesta. Ehkä myös Jeesuksen opetus: sen kaltaisten on Jumalan valtakunta. pater F.
Lasten kanssa aina sattuu ja tapahtuu. Joskus koirienkin.
Kuulin kerrottavan koirasta, joka joi kastemaljasta veden kesken
tilaisuuden.