Tervehdys täältä arktisentuntuisista olosuhteista. Olo on vähä niiku Siperian reunamailla, näin niiku äkiksestään.Tämähän on kuin normaali keskitalven ilma (vanhan ajan talvi). On se Luoja tehnyt ennenkin kuurankukkia ikkunaan. Niissä muuten joskus sattuu ihania muotoja, ei koskaan ole sattunut kahta samanlaista kukkaa eteen, niin kuin ei ihmisiäkään. Joo, aamuaurinkokin jo paistelee tuonne suuren kuusen latvaan vaarojen […]
Puoli kuuta peipposesta, sanotaan kesän lähestyessä. Kuvan peipponen ei ole kaiketi vielä lähtenyt muuttomatkalle. Se ilmaantui jokin aika sitten lintujen syöttöpaikalle. Terhakasti se etsii einestä hyytävässä pakkasessa. Seuraa sillä on riittämiin, kun monikymmenpäinen keltasirkku-, pikkuvarpus- ja tinttilauma pyörii ympärillä. Kuitenkin se on aina hieman erillään muista. Lentämään se pystyy, vaikka toisessa siivessä näyttäisi olevan jotain
Ilmari muisteli nykyisten sähkökatkosten kirvoittelemana wanhoja hywiä öljylamppuaikoja. Käypää ja toimivaa tekniikkaa se yhä vaan on meillä Viinijärven mökin saunan valaistuksessa. Lyhty vaan ikkunan ulkopuolelle ja kyllä hermo lepää. Suomalaismetsissä käytettiin öljylamppuja vielä 60 – luvulla. Kuvan lamppu on Ruotsista Ritamäki-nimisen savupirtin valaisin, joka valaisi 1964 saakka. Kakunvaaran Paavo
Värtsilässä on viime aikoina mitattu jopa 30 pakkasastetta. Siperiassa kuulemma on lähes 50. Näinköhän sieltä valuu tänne vielä kylmempää. Vai mitä sanoo sääprofeetta Hemppa? Mehtätietä kävellessä muistui mieleen eräs koulumatka 50-luvun alkupuolella. Talviaamuna isäukko sonnustautui pöllisavottaan ja minä koulutielle. Sen verran tuntui pakastavan, etten ottanut suksia alle, vaan lipsuttelin tossuissa metsän läpi rekijälkeä. Ohi meni
Yhdeltä ainoalta 50-luvun kesältä on jäänyt muistiini elonkorjuutyöt, jolloin vilja korjattiin lyhteille. Syytä en osaa sanoa, miksi tuolloin noin meneteltiin, sillä käsittääkseni muut viljapellot niitettiin niittokoneella. Oltiin kuitenkin Karvisen Sääperin pellolla. Sillä palstalla, joka oli lähempänä Hapojaa ja samalla myös näiden tilusten korkeimmalla kohdalla. Voihan se olla niinkin, että muut pellot olivat heinällä. Joka tapauksessa
Ilmarin tarina öljylampusta sai minut muistelemaan jatkosodan alkuajan erikoisia valaistuslaitteita. Kun palasimme elokuun lopussa 1941 ensimmäisen evakkomatkan jälkeen takaisin kotiin, ei syksyn pimeitä iltoja varten ollut oikeastaan mitään valaistuslaitteita, ei ollut kynttilöitä eikä myöskään lamppuöljyä. Aluksi turvauduttiin vanhan ajan valaistuskeinoon, päreisiin. Isä kiskoi pärettä kuivumaan, mutta kaupan aloittaessa toimintansa sieltä sai myös pahvista pärettä. Pahvipäreet
Lämmittelen mökkini kyökissä olevaa Kastor-hellaa talvisaikaan päivittäin. Mukavan nopeasti se luovuttaakin lämpöä. Siinä kiireettömällä kiehuvat kahvit, potut ja valmistuvat monet pöperötkin. Päivänä muutamana pidin hellassa perinteisiä iltatulia. Lisäilin puita ja välillä katselin telkkaria. Huomasinpa kohta, että aiemmat puut olivat ehtineet palaa loppuun. Harmillista. No, laitoin uutta sanomalehden kera ja sytytin. Jonkun ajan kuluttua katsoin, syttyivätkö.
Aamun ajatus Franciscus Assisilaisen rauhan rukous Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, toisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, oi Mestari, en
Värtsilän pitäjäyhdistyksen suunnalta osoitettiin hieman yllättävää ja kiitettävää kiinnostusta kirjojen kustannustoimintaan. Ajatus ei sinänsä ole uusi, monilla pitäjäseuroilla on tällaista toimintaa. Kustannetaan lehtiä ja kirjoja, esimerkiksi. Värtsin painaminen ”vuosikirjaksi” ei onnistu syistä, joita selvittelin Kylätalo-jutun kommenteissa. Mikään ei kuitenkaan estä pitäjäyhdistystä ottamasta asiaa esille yksittäisten kirjoittajien kanssa. Värtsissä on runsaasti tekstejä, jotka sietäisivät tulla julki
Ensio Immosen säveltämän laulun soittaa ja laulaa dir. mus. Pentti Tynkkynen. Matkamies
Maalla lapset joutuivat pienestä pitäen osallistumaan erilaisiin kodin askareisiin. Isolle siskolle lankesi usein perheen pienempien kaitseminen. Muistan aurinkoisen kesäpäivän 50-luvun alusta, olin silloin 4½ vuoden ikäinen. Äiti jätti minut pihalle vahtimaan vaunuissa nukkuvaa puolivuotiasta sisartani ja piipahti vähäksi aikaa lähimetsään mustikoita poimimaan. Ei aikaakaan, kun Maija heräsi ja alkoi potkia. Pian peitto oli ties missä
Sotilaspukuinen nuori mies nojaa talvisessa maisemassa puun runkoon. Kuva oli suurennettuna lapsuuskotini seinällä. Joka joulu se sai havukehyksen ympärilleen. Samalla äitini kertoili tarinoita isästäni. Se mies oli täydellinen. Äitini kertomuksia ei osaa ihmetellä. Vain 25-vuotiaana hän jäi leskeksi kahden pienen lapsen kanssa. Tuoreen avioliiton kultareunukset eivät vielä olleet ennättäneet tummua. Itse jäin vuoden vanhaksi, joten
Tänä viikonloppuna tiiraillaan pihapiirin lintuja. Valtakunnallinen Pihabongaus -tapahtuma on 28.-29. päivinä tammikuuta. Sen järjestää BirdLife Suomi. Ajatuksena on, että kuka hyvänsä voi lauantaina tai sunnuntaina itse valitsemansa tunnin aikana tunnistaa lajeja ja laskea kunkin lajin määrät. Havainnot voi lähettää järjestäjälle viimeistään 3. helmikuuta mennessä. Ilmoitus hoituu netissä. Myös postikortin voi lähettää osoitteeseen BirdLife Suomi, Annankatu
Elämän taipaleelta 2/2 Seuraavaksi en malta olla kertomatta omaa 55-vuotista työhistoriaani. Koetan kertoa sen melko supsikkaasti. Suurimmaksi osaksi työaikani on mennyt teollisuuden ympärillä Helsingissä. Ensimmäinen merkittävin työpaikkani oli Bensow Oy, jolla oli tytäryhtiönä Soliferin tehtaat, jotka tunnetaan parhaiten 60-luvulla mopoistaan, asuntovaunuistaan ja polkupyöristään. Pääyhtiöllä oli monenlaista toimintaa, mm. tankkilaivoja, joilla rahdattiin öljyä maailman turuilta. Seuraava
Viherrys on nyt poppia kun kaikki pyrkivät oleman niin vihreitä, niin vihreitä. Eikä siinä mitään pahaa – päinvastoin – ympäristöstä on huolta kannettava. Ystäväni ja virkaveljeni Seppo Luukas sai jokin aika sitten sisareltaan Ameriikasta asti viestin, jossa oli liitteenä hyvin vihertäviä ajatuksia. Niin että taitaa sielläkin jo vihertää. Tarkempaa tietoa ei ole siitä kuka näiden
”Kenraalinkylä nykyaikaistuu. Sähköistystyöt jo pitkällä.” Näin otsikoi Karjalainen uutisjuttunsa helmikuussa 1966. Itse tarinassa kerrottiin, että 1700-luvun loppupuolella Kymenkartanon läänissä maaherrana olleen kenraali Ramseyn aikana alettiin muodostaa asutusta kylään, joka maaherransa kunniaksi ristittiin komeasti Kenraalinkyläksi. ”Tästä kylästä on maaltapako nyt vienyt eniten asukkaita Värtsilän kunnassa. Nykyisin alkaakin olla enemmän asumattomia kuin asuttuja elinpaikkoja.” Kiviset pellot, hankalat
Hesari kuuluttaa kissankokoisin kirjaimin, että ”Wärtsilän tulos heikkeni odotettua enemmän”. Loka-joulukuussa oli Värtsilästä lähtöisin olevan firman tulos ennen veroja vain 131 miljoonaa euroa. Lohdutuksena kerrotaan sentään, että kannattavuus parani edellisvuodesta. Liikevoittoprosentti nousi loka-joulukuussa 11,7 prosenttiin. Koko vuoden tulos ennen veroja oli 429 miljoonaa euroa. Toimitusjohtaja Björn Rosengren arvioi viime vuotta: ”Vaikeista markkinaolosuhteista huolimatta suoriuduimme hyvin.
Elämän taipaleelta 1/2 Muistui tässä mieleen viime aikaiset sähkökatkokset. Kertoilen tässä oman tarinan 7 watin öljylampusta, joka palveli meidän Kenraalinkylän ensimmäisessä mökissä. Siellä oli vain yksi huone, jossa asuttiin vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun muutimme uuteen kotiin seuraavana vuonna, oli meillä tupa ja kammari, mutta vain yksi lamppu. Taiteiluahan se valon kanssa luonnollisesti oli pimeinä
Liikunta 2 Sovittuun aikaan menin sitten starttiopastukseen. Virttyneessä tummansinisessä collegeasussani ja hiukan ylipainoisena tunsin oloni hyvin epävarmaksi. Toinen opastettava, nuori hoikka nainen, oli pukeutunut vartalonmyötäisiin mustiin trikoisiin ja sieviin mustiin tossuihin. Janne oli laatinut meille kirjallisen harjoitusohjelman kahdeksalle laitteelle. Kokeilimme molemmat kaikkia laitteita. Nuorempi nainen ensin ja minä hänen jälkeensä. Nainen kyseli koko ajan ja
Eräässä Värtsin kommentissa kerrottiin, että minut tavoitettiin Luppotuvalta. Kotona ei ole heterosuhde vielä sillä mallilla, että olisin sinne kokonaan joutunut muuttamaan. Aika usein tulee kuitenkin käytyä. Kukkovaaran metsäautotie on ainakin tällä erää aurattu, joten polun päähän pääsee autollakin. Hirvittää kuitenkin, jos tukkirekka tulee vastaan. Siksi on mukavampi mennä kävelemällä. Kukkovaaran rinteen kapuaminen on ikään kuin
