Lyhteet ja kuhilaat

Ruislyhteet kuivattiin kuhilaissa. Kuvat EJ

Elonkorjuuta sirpillä.

Yhdeltä ainoalta 50-luvun kesältä on jäänyt muistiini elonkorjuutyöt, jolloin vilja korjattiin lyhteille. Syytä en osaa sanoa, miksi tuolloin noin meneteltiin, sillä käsittääkseni muut viljapellot niitettiin niittokoneella. Oltiin kuitenkin Karvisen Sääperin pellolla. Sillä palstalla, joka oli lähempänä Hapojaa ja samalla myös näiden tilusten korkeimmalla kohdalla. Voihan se olla niinkin, että muut pellot olivat heinällä. Joka tapauksessa viljan korjuu tapahtui viikatteella niittämällä sekä muutamalla sirpillä, siitä lyhteiksi ja lyhteet kuhilaiksi.

Väkeä oli työssä runsaasti. Moni käytteli sirppiä ja teki lyhteet itse leikkaamastaan viljasta. Osa kokosi lyhteitä viikateniitoksesta. Tulihan se pellon sato noinkin korjatuksi. Itselleni siellä ei ollut mitään sopivaa työtä. Kunhan enimmäkseen olla möllöttelin enempikin päivähoidossa. Hyvä että möllöttelin, olisi muuten jäänyt tuokin työtapa näkemättä ja Värtsi yhtä juttua vähemmälle. Kovasti olen yrittänyt pohtia, mitä viljaa siellä korjattiin. Tuntuu ihan, että kauraa se olisi ollut, vaikka todennäköisemmin olikin ruista.

Samoin yhden ja ainoan kerran pääsin Patsolanmäellä seuraamaan riihipuintia. Ilmeisesti siellä puitiin nämä Sääperillä lyhteille kootut rukiit. Riihessä oli yksi korkea ja sisältä mustanpuhuva, savunhajuinen huone. Sisäänlämpiävä uuni, valtava kivikasa oli ovesta mentäessä heti oikealla. Sitä lämmittäen oli saatu sisälle varastoitu vilja puintikuivaksi. Vilja leviteltiin kerrokseksi lattialle ja tähkäpäitä hakattiin varstalla, jolloin jyvät irtoilivat tukevalle ja tiiviille lankkulattialle. Jyvättömät oljet kannettiin riihen nurkan taakse katoksen alle varastoon ja jyvät koottiin lattialta säkkeihin. Puiminen tapahtui tietenkin useassa erässä, sitä mukaa kuin lattialle sai sopivan määrän puimatonta viljaa levitettyä. Saattaa vain kuvitella, mitä luomuruista tuosta syntyi, sitä oikeasti riihitettyä. Olihan jyviin syväsavustunut makua niiden savulämmössä kuivumisen aikana.

Sekin oli tätä katoavaa kansanperinnettä. Ei puitu enää koskaan siinä riihessä mitään. Uuni purettiin jonkun kuopan täytöksi ja riihi pääsi uusiokäyttöön romu-, tarkoitan kaluvarastona. Riihi säilyi rakennuksena vuosikymmeniä, mutta lienee jo nykyisin vanhana ja tarpeettomana maaksi ja savuksi muuttunut.

Luulen, että Värtsin lukijoilta löytyy enemmänkin tietoa ja kokemusta lyhteen teosta ja riihipuinnista, joten älkääpäs pitäkö kynttilää vakan alla. Palaa vielä vakkakin poroksi, niin kuin monelle riihellekin on käynyt.

Sakari H

Ahoksen puintia riihessä.

Share

7 comments for “Lyhteet ja kuhilaat

  1. Onpa Erkiltä taas löytynyt juttuun tosi osuvat kuvat. Kiitosta taas.

    Lämpötilakin on tänään samoissa lukemissa, mitä nyt +30 sijasta -30.

  2. Kämmensyrjässä on vieläkin arpi siitä
    kun lapsena halusin kokeilla sirpin
    leikkuukykyä ja riusalla puintia.

    Olin alle kymmenvuotias. Olkivaraston
    täydentämiseksi ruista leikattiin sirpillä.
    Olkia tarvittiin mm sammal’närtteitten
    katteeksi ja postelin (patjan) täytteeksi.

    Sirppit ovat edelleen tallella, jos vaikka
    niitä postel’olokia…

    Sirpillä leikkaamani haavan kävin riihen nurkalla
    ”desinfioimassa”.

  3. Posteli toi mieleeni seuraavan tapauksen. Minä olin kuullut vain hämäläismurteita, kun menin Pohjanmaalle ystävättäreni häitä valmistelemaan. Kysyessäni morsiaimen äidiltä, miten voisin olla avuksi, tuli vastaukseksi: ”Mää hae se postel tännimmäisen puarin pääst ja ompele se pää kii.Piti morsiolta käydä kysymässä, mihin piti mennä ja mitä hakea.

  4. Lapsuusmuistoja

    Ol viljanleikkuu loppukesän töistä vaativin,
    voi sirppi tehdä kämmensyrjään rosohaavankin.
    Kun lyhteet sitten kuhilaaksi vielä keottiin,
    niin riihen parsilla ne siellä sitten kuivattiin.
    Ol ahosmiehet valmiina ja riusat heiluivat,
    jo kuuman riihen lattialle jyvät irtoovat.
    Näin olkitäytteet postelit jo sitten saivatkin,
    ja ehkä vielä joskus palaan näihin muistoihin.

    Tämä on neljäs säkeistö kirjoittamastani lapsuusmuistoista.
    Siihen käy säveleksi ”Isoisän Olkihattu”.
    4 säkeistöä ja jokaisessa säkeistössä 8 riviä ja joka rivillä 14 tavua.
    Näin yksinkertaista se sanoitus on. No, ehkä sitä pitäisi jotakin loogisesti soljuvaa juontakin olla sanoituksissa.

  5. Muistikuvia 1940-luvulta kotitilalta ja ison tilan ”kesärenkinä” olosta.

    Ruis leikattiin aina sirpillä pieniin ”nyrkkikasoihin”, jotka sidottiin lyhteiksi, joista muodostettiin kuhilaita. Puinti tapahtui riihessä varstoilla tai riusoilla (molempia nimiä käytettiin). Oljet sidottiin isoiksi kuvoiksi ja vietiin riihen sivussa olleeseen matalampaan osaan, korsuun. Jyvät puhdistettiin säkitystä varten tuultokoneella.

    Ohra ja vehnä yleensä niitettiin viikatteella ja niitoksesta haravaa sekä jalkaa apuna käyttäen muutettiin lyhteiksi, jotka sitten viisikoitiin. Lyhteitä varten niittäminen olikin taitoa vaativa, sillä niitos ei saanut kääntyä puneille, josta lyhteiksi potkiminen olisi ollut erittäin hankalaa.

    Kaura niitettiin viikatteella ja seivästettiin. Ainoastaan joululyhteitä varten pieni osa leikattiin sirpillä ja sidottiin lyhteiksi.

  6. Ovat ent. kaupunkilaiselle ihania kuvia – ei oo tottakaan.Mirja

  7. Olisikohan pitänyt laittaa valmiiksi jo tuohon alkutekstiin, että tarkemmat asiatiedot löytyvät kommenteista. Kyllä tuli todella perusteellista ja tarkkaa täydennystä. Hyvä niin.

    Muistan minäkin olkipostelit. Taidettiin myös jouluksi täyttää uusilla oljilla. Aika pullakka oli patja ensimmäisinä öinä, ainakin lapsen nukuttavaksi. Ja hyvän tuoksuinen. Ei ollut vielä syödyn leivän hajuinen.

    Laitetaan tähän vielä musiikkilinkki, että pääsee laulamaan Martin sanoin kilpaa alkuperäisen kanssa: Tapio Rautavaara vuonna 1959 Isoisän olkihattu

    http://www.youtube.com/watch?v=tNqwERjEXlM

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *