Kukkolammessa on paikkoja, jotka eivät jäätyneet edes viime talven 30 asteen pakkasilla. Kuva EJ
Eräässä Värtsin kommentissa kerrottiin, että minut tavoitettiin Luppotuvalta. Kotona ei ole heterosuhde vielä sillä mallilla, että olisin sinne kokonaan joutunut muuttamaan. Aika usein tulee kuitenkin käytyä.
Kukkovaaran metsäautotie on ainakin tällä erää aurattu, joten polun päähän pääsee autollakin. Hirvittää kuitenkin, jos tukkirekka tulee vastaan. Siksi on mukavampi mennä kävelemällä. Kukkovaaran rinteen kapuaminen on ikään kuin testi, että vieläkö tämmönen vanaha ukko johonkin kykenee. Kovasti puuskututtaa, kun on ylipainoa 15 kiloa, kaikki yllättäen ja pyytämättä tullutta.
Metsäpolku on tampattu moottorikelkalla, joten perille pääsee vaikka patiinikengissä niin pitkään, kunnes lunta taas sataa. Ainakin talvilomien aikaan polku yritetään pitää kulkukelpoisena, jos joku haluaa käydä kodalla makkaraa paistamassa. Ja ainahan ovat sukset käytettävissä. Pienittyjä tulipuita on kodassa valmiina. Pakkasellakin siellä tarkenee, jos on villapöksyt ja muuta lämmintä yllä.
Kukkolammen jäälle en uskalla mennä. Siellä on kymmenien pohjalähteitten muodostamia uvenavantoja, jotka saattavat olla lumen peitossa. Johonkin aikaan talvesta ne tulevat näkyviin.
Olipa helppoa käväistä näin virtuaalisesti Luppoilemassa. Eikä paleltunut kärsän nokka pirtissä ”samoillessa”.
Tänään oli Luppotuvan rantaan tutustunut hirvi. Siellä alkaa olla huurteista ja tykkyistä, vaaran laella kun sijaitsee.