Entisaikaan naistenviikolla säätä seurattiin erityisen tarkkaan, sillä se ajoittuu heinäntekoaikaan. Vanha kansa väitti, että naistenviikko ei mene ilman sadetta, sillä naiset ovat kovia itkemään. Sanottiin esimerkiksi, että ”Mataleena itköö mielellään”.
Sadepäivänä selailin jälleen kerran kirjaa ”Pälkjärvi oli pieni pitäjä”. Aivan kirjan alkupuolella huomasin, että lyhyt kertomus, jonka otsikkona on ”Kuvaus eräästä sadekesästä”, kertookin Värtsilästä! Se on ote Anni Salmelan (s.1866) muistelmista, ja sen on sata vuotta kirjoittajan syntymän jälkeen opettaja Irja Kivinen liittänyt omiin muistelmiinsa, joista se päätyi v. 2003 edellä mainittuun kirjaan.
Pienessä tarinassa kerrotaan kesällä 1902 Värtsilään tehdystä matkasta. Matkan tarkoitus ei selviä, mutta ilmeisesti reissussa on oltu Pälkjärveltä käsin. Mukana on ollut pieni poika, joka ei osannut vielä kunnolla puhua, vaan sanoo itseään Rauriksi. Jäljennän kertomuksen tähän samanlaisena kuin se on kirjaan otettu. Kieli on hieman vanhahtavaa, mutta täytyy muistaa, että alkuperäisen tekstin kirjoittajan syntymästäkin on pian 150 vuotta. Vaikuttaa siltä, että muistiin merkitty ote on katkelma Anni Salmelan jollekin kirjoittamasta kirjeestä.
Ainainen sade
”Kesällä 1902, jolloin melkein joka päivä satoi (huolestuneena ainaisesta sateesta, joka haittasi kesätöitä siinä määrin, ettei niistä tahtonut tulla mitään), sinun äitisi sanoi kerran: ”Jos en muistaisi ja uskoisi Jumalan lupausta, ettei Hän enää milloinkaan hukuta ihmistä maanpäältä vedenpaisumuksella, luulisin sen nyt tulevan”.
Olimme Värtsilän-matkalla. Maantiellä oli lätäköitä ja niitä pieni mies, 3-vuotias, kovasti ihmetteli: ”Onpa siinä vättä! – Kylläpä siinä on vättä!” Parkaisi välillä kuin suuressa hädässä, pelkäsi hevosen hukkuvan. Taivas kuvastui maantien vesilätäköihin ja pani ne näyttämään pohjattomilta.
Oli kuljettavanamme Värtsilä-joen yli lautalla. Silloin pikkumiehen rohkeus tyystin petti. Tarttui lujasti kaulaani koko käsivarsiensa voimalla ja kysyi pelosta vavisten: ”Mistä sitä vättä näin paljon tulee?” Se oli siihen aikaan kun hän sanoi olevansa ”Raur’ Kivinen”.
Samanlainen sadekesä oli vuosi 1928, aina satoi. Elokuun 24. päivänä hiekkamaillakin oli ruis vielä leikkaamatta.”
Tellervo
Kustaa Vilkunan Ajantieto kertoo Lönnrotin nimittäneen naisten viikkoa myös kirppuviikoksi. Kirppuja on kuulema silloin eniten.
Sääennusteiden perusteella näyttää siltä, ettei tästä naistenviikosta tule kovin vetistä.