Houkutuslintu

Oli vähän ennen puoltapäivää. Hallimaisen tilan ovella tulvahti vastaan sekalainen haju. Kulunutta, vanhaa. Vanhat vaatteet ja esineet haisivat. Kaikki eletty sulautui samaksi hajuksi siinä tilassa.

Ihmiset hälisivät. Anna maksoi kassalla varaamansa myyntipaikan. Vaivoin hän sai raahatuksi painavat kassinsa numeroidulle paikalle. Tässä. Hän pudotti kassit käsistään ja alkoi tyhjentää niiden sisältöä.

Mihin maailmassa ihminen voi tätä kaikkea tavaramäärää tarvita?  Anna loi pikaisen silmäyksen lähes täysien hyllyrivien väleihin. Ja myyjät kuvittelevat edelleen jonkun näitä tarvitsevan. Kierrätystä. Ehkä tarvitsevatkin, Anna mietti hajamielisenä samalla kun liimasi hintalappuja omien kamojensa kylkiin. Vaatteet saivat lahkeisiin tai hihansuihin arvonsa euroissa näkyville. Pestyt ja silitetyt vaatteet sijoittuivat rekille. Uudelleen muotiin tullut 30 -luvun pahvinen matkalaukku jäi lattialle vaatteiden alapuolelle. Anna jätti hyvästit myös 70 -luvun ihanalle tanssiaispuvulle, josta hän vihdoin raaski luopua. Retroa sekin. Tarpeettomaksi käynyt tavara sai mennä.

Suru oli rankkaa hommaa, oli lähdettävä epävarmasti liikkeelle. Voi pudota syvälle, jos turvaverkkoa ei ole. Annan keho oli koetun jäljiltä jotenkin lysähtänyt, pehmitetty. Vaikka oli kesäkuu, oli silti monta pimeää, pitkää viikkoa takana. Eikä Anna harrastanut edes liikuntaa. Hän yritti pyörittää juoksevia asioita surunsa lomassa. Hän päätti lopulta siivota ja sijoittaa huonekalut uusille paikoille. Kaapit olivat jo lähes tyhjät. Surun toiselle puolelle pääseminen häämötti tuntemattomana edessä.

 

Kirppari täyttyi tavaroista ja ihmisistä. Väkeä oli laidasta laitaan. Anna riisui myrkynvihreän tuulitakkinsa viereiselle tyhjälle paikalle. Hänen mustat samettifarkkunsa poimivat pölyä pintaan. Voisiko kaiken saada helpommaksi? Ajattelisi vaan, että näinhän tämän kohtalo tarkoitti menevänkin.

– Onpa todella hyvin tehty tämä teeri. Mielikuvitustakin käytetty sopivasti.

Anna havahtui tavaroiden keskellä. Siinä hän seisoi vierellä, mies. Hän pyöritteli kädessään Annan tuomaa houkutuslintua. Ruskeatukkainen, jäntevänoloinen. Puheliaskin. Mies katsoi suoraan silmiin, tuli jostain vierelle varkain.

– Mieheni teki sen linnun. Hän kuoli.

Anna tunsi surun särkynä ihollaan, kuin hiekkapaperin sipaisun.

– Minulla on sellaisia silkkisiä, mies vierellä puhui. – Olen kiinnostunut kaikesta metsästykseen ja kalastukseen liittyvästä. Mitä muuta häneltä jäi?

– Jäi verkot ja aseita. Jäi kaikenlaista, jota en enää tarvitse.

– Verkot? Missä ne ovat?

Mies katsoi innostuneesti. Anna pani merkille poikamaiset kasvot.

– Mökillä ovat verkot.

– Missä se mökki sijaitsee? Mikä osoite?

Mies kysyi myös Annan nimen yksintein. Anna huomasi kertoneensa jopa puhelinnumeronsa, joka miehen näppäilemänä sai kännykän laukussa tuttuun sointiin. Mies mainitsi ammattisotilaan työstään, ja seisoi jotenkin ”lepo vaan” -asennossa.

– Tää minun numeroni on nyt kännykässäsi, soita heti kun menet kotiin. Olen kiinnostunut siitä kivääristä ja veneestä myös. Minkä merkkinen se kivääri on?

– En todellakaan tiedä, Anna sanoi harmistuneena. – Soitan kyllä.

– Onhan ne aseet varmasti asekaapissa?

– On, on, Anna kiirehti vastaamaan, vaikka ei hän sitä tiennyt.

Sotilas, salaperäinen, jota Anna ei tuntenut. Äkkiä pää tuntui tyhjältä ja kädet toimivat kuin itsekseen. Anna halusi puhua elämästä ja sen päättymisestä. Hän yritti keskustelua miehen kanssa, mutta mies ohitti syvällisemmät pohdinnat.

– Käyn aina silloin tällöin täällä torilla katselemassa, mies sanoi.

Turhuuksien tori, huokaisi Anna itsekseen ja otti vihreän takkinsa.

– Muista ilmoittaa minulle niistä verkoista. Soita kiväärin merkki heti kun menet kotiin, puhui mies ja ojensi Annalle lapun, johon hän oli kirjoittanut nimensä ja puhelinnumeronsa.

 

Kesäkuun päivät ohittivat juhannuksen. Suru asui yhä Annan kodissa. Päivisin se teki joskus lähtöä, mutta illalla päätti jäädä yöksi. Sillä oli tuhat tapaa puhua, mutta lohdutuksen sanoja se ei tarjonnut.

Aamupala valmistui vielä kahdelle. Ovi odotti tuttua tulijaa. Ikkuna kaipasi ulos katsojaa. Anna istui olohuoneen sohvalla. Hän joi kuppikaupalla kahvia. Kahvi meditoi mieltä, mutta ei vatsaa. Huoneen seinät katsoivat toisiaan. Vanha kaappi seisoi samalla seinällä sohvan kanssa. Keittiönpuoleisella sivulla sijaitsi ruokailuryhmä. Tuolinpäällysten kukkakuvioita Annan katse seurasi. Pihallakin kukkaloisto oli kauneimmillaan.

Annan kännykkä vaati vastaamaan. – Pate täällä, terve! Joko olet hakenut verkot mökiltä?

– Ei, en ole ehtinyt. Kaikki käytännön järjestelyt, niin ja byrokratia ottaa aikansa, Anna kertoi kirpparituttavalleen.

– Entä katsoitko kiväärin merkin? Et soittanut.

– Katsoin. Se ei ole minkään merkkinen, vanha sotilaskivääri. Siihen on laitettu uusi kiikari, Eagle- merkkinen.

– Ne nyt ei paljon maksa uutenakaan, Pate kuittasi. – Olin tänään koiran kanssa maastossa. Se selvitti taas pitkän ja vaikean jäljen.

Anna oli väsynyt. Häntä ärsytti miehen kaikkitietävä omahyväisyys. Mies puhui paljon, helposti pään pyörryksiin. Anna yritti palauttaa miehen kasvonpiirteitä mieleensä. Saksanpaimenkoira, Paten koira. Sellaisia Anna kertoi pelkäävänsä.

– Tämä minun on aivan säyseä. Pidän lapsillekin näytöksiä.

– Se ei ole sellainen lempeä kuin meidän ajokoiramme, Anna mainitsi.

– Jäikö häneltä ajokoira?

Miehen ylenpalttinen innostus soi Annan korvakäytävissä, tärykalvoilla.

– Voi kun olisin tiennyt! Olen etsinyt juuri sellaista, Pate tykitti.

– Minulta varastettiin verkot, kaikki vietiin, Pate vaihtoi puheenaihetta. – Joulukuusen koristeet ja kaikki meni. Pääsivät yleisavaimella sisään. Niiden tarvitsi murtaa vain vintillä kanakoppi.

Pate kertoi, kuinka varkaat oli saatu kiinni. Olivat unohtaneet vinttikomeroon kännykkänsä. Jengin johtaja oli nainen.

Anna sulki puhelimen. Hän laittoi sandaalit jalkoihinsa ja avasi autotallin oven. Hän kantoi kaksi suurta laatikkoa pyykkitelineelle. Laatikoista hän nosteli kalaverkkoja . Oli muikkuverkkoja, siikaverkkoja ja oli riimuverkkoja. Värjättyjäkin näkyi. Uusia ja vanhoja. Verkkoja oli lähes kolmekymmentä kappaletta . Anna nosteli kaikki pyykkinarulle tuulettumaan. Hän ilmoitti muutamalle naapurilleen ja tutulleen, että pyykkinaruilla roikkuvat verkot olivat myytävänä.

Maija- Liisa