Lapsuuden pihapuu. Kuvat Lissu.
Hei, tässä olis yxi romantikon sepustus, joka on syntynyt rakkaudesta puihin, kirjoitti Lissu tarinansa saatesanoissa. Värtsi julkaisee kirjoituksen kolmen jutun sarjana. EJ
Osa 1
Tuskinpa sellaista taloa onkaan, jonka pihalla ei kasva joku puu. Kuljin ajatuksissani lapsuuteni ja nuoruuteni kyliä ja muistelin taloja ja niitten pihoilla kasvaneita puita, koivuja, kuusia, mäntyjä ja omenapuita. Löytyipä pari Pohjois-Karjalassa harvinaisempaakin lajia, lehtikuusi ja vaahtera. Jos pihapuuna oli kuusi, niitä oli lähes poikkeuksetta pitkä ja tuuhea rivi pihan laidalla.
Lapsuuden pihapuu
Lapsuudenaikainen pihapuu, vieläkö lienet siellä
syntymäpirtin nurkalla ja äitini kaivotiellä?
Lapsuudenaikainen pihapuu, koivuni ritvaoksin,
taas sua muistin maailman tiellä kostehin silmin ja poskin.
Tuo Arttu Suuntalan levyttämä laulu tuo mieleen lapsuuskotini pihapuut Raatevaarassa. Kun isäni ja setäni sodan jälkeen raivasivat ja rakensivat kotimme ja sen pihapiirin metsään, he tekivät samalla ”pihasuunnitelman” eli jättivät sopiviin paikkoihin muutamia nuoria koivuja kaatamatta. Kaksi sorjaa valkokylkistä koivua kasvoi vieretysten meidän perheen puoleisella tuvan nurkalla. Isä laittoi niihin pöntöt kottaraisille.
Koivut tarjosivat kauneuden kokemuksia ympäri vuoden. Kevään hento vihreys pitkän talven jälkeen oli lupaus kesästä. Syksyllä tuuli riipi koivujen lehdet irti ja ripotteli ne pitkin pihaa. Pakkaspäivinä koivut olivat kuin morsiamia kimaltelevissa kuurapuvuissaan.
Talvella rakentelin koivujen läheisyyteen lumileikit. Äidin kertoman mukaan viihdyin pienestä pitäen tuntikausia yksin ulkona. Punainen myssyn tupsu vaan oli vilkkunut jostain kinoksen takaa touhutessani pihalla leikeissäni. Kesällä koivut tarjosivat suojaa paahteelta, kun levitin viltin nurmikolle leikkejä varten. Kasvoimme koivujen kanssa yhdessä 13 vuotta. Myöhemmin, vieraillessani kesäisin lapsuuskodissani, kävin silittelemässä koivujen kylkiä ja kuuntelin tuulen suhinaa niitten lehdistössä. Hankittuani digikameran kuvasin yksityiskohtia koivujen kyljistä. Ikääntyminen oli tuonut niihinkin omat merkkinsä, pieniä naavatupsuja, rosoisuutta ja repeämiä tuohessa.
Kaiken katoavaisuus tuli taas kerran todeksi, kun edelliskesänä menimme sisarusteni kanssa käymään lapsuuskodissamme. ”Ovat kaataneet pihakoivut”, parahdin, kun ajoimme pihaan. ”Onneksi ehdin ottaa niistä kuvia”, jatkoin järkytyksestä vähän toivuttuani. Serkkuni puolestaan iloitsi, kun koivut eivät enää varjostaneet pihaa.
Minun lapsuuden pihapuuni oli lehmus. Puun istuttaja oli
muuttanut Amerikkaan ja hänen tyttärensä kävi aikuisena katsomassa äitinsä kotipaikkaa. Hän tiesi lehmuksesta.
Minun sieluani ravitsevat mökkitontin ikiaikaiset männyt, koivut ja kuuset.Komea rantahaapakin siellä havisee.
Keväällä virittelen kameraa puhkeaviin lehvistöihin taivaan sineä kohti, putsailen lukemattomat lintupöntöt, kuuntelen valtavaa lintukonserttia ja iloitsen poikueiden kirmailusta koivujen oksistoissa.
Syksyllä sitten puut järjestävät värikkään lehtisateen ja jäävät paljaina odottamaan uutta kevättä. Oravaperheet havupuissa toki elelevät ympäri vuoden.
Pitäisi harventaa havupuita, valoa saisi olla enemmän kukkapenkeille ja kasvimökille, mutta, mutta. . . Ei saa aikaseksi, niin ovat tulleet rakkaiksi kaikki vuosikymmenien aikana.
Luonto on ihmeellinen runsaudessaan.