Minulla on viha-rakkaussuhde. Tunnustan heti, että kyse on viinimarjapensaista. Kerron ensin mistä viha tai paremminkin vastenmielisyys niitä kohtaan on muodostunut. Kotonani oli kymmeniä musta- ja punaherukkapensaita. Pensaiden alustat pidettiin puhtaina kitkemällä, ja sehän oli vanhempien mielestä mitä sopivinta kesätyötä meille keskenkasvuisille sisaruksille. Jostain syystä tämä kitkuhomma ajoittuivat juhannuksen seutuville. Meillä oli oikeat kitkuhameetkin, siis sellaiset […]
Viipuri on melkoinen sekoitus: mahtavaa arkkitehtuuria, rappeutuvaa kulttuurihistoriaa, sodan raunioita, uusrakentamista… Noin 81 000 asukkaan kaupunki on melko kansainvälinen kauppa- ja teollisuuskeskus. Satamassa käyvät valtamerialukset ja siellä toimii telakka. Viipurista tuhoutui sota-ajan pommituksissa 70 prosenttia, mikä näkyy kaupunkikuvassa. Arkkitehtoonisia luomuksia on silti 350. Pyöreä torni on jäänne kaupunkia aikoinaan ympäröineestä muurista. Viipurin linna sai alkunsa
Muistattehen Kaustajärvellä lomailleen Samin, 14, joka sai joululahjaksi kameran. Iltaisin hän harjoitteli soutamista – ja otti samalla kuvia. Aurinko jo laski, kun hän palasi retkiltään. Kerran hän huomasi mökin portaan pielessä emoaan odottelevan linnunpoikasen. Ja kun hän vilkaisi sisään mentyään ikkunasta ulos, pihalla tuijotteli pupu iltahämärissä.
Käkisalmi on Laatokan vanha rantakaupunki. Se sai kaupunkioikeudet vuonna 1618 silloisessa Ruotsin valtakunnassa. Kaupungissa pidetään vielä markkinoita, mutta harvemmin kuin ennen. Kuulu tori on nimetty Leninin aukioksi. Sen vierellä on 1700-luvulla istutettu puisto. Suomen aikaisia rakennuksia on säilynyt vähän, sillä neuvostojoukot polttivat puutalot. Ennen sotia asukkaita oli 5 000. Nykyisin kaupungissa on asukkaita 20 000.
Tämä kesä on taas ollut hellekesä. Saadaankohan syksyksi vielä oikein intiaanikesä. -Kukahan se tuommoisen nimen lämpimälle syyskesälle lie keksinyt? – Oli miten oli, kesä on tarjonnut monenlaista ihanuutta jos lie ollut tuskaakin. Ihanuuksilla tarkoitan tällä kertaa kesäistä väriloistoa, herkänkauniita luonnonkukkia ja meidän inehmoisten kasvattamia pihojemme koristeita. Tässä vähän nettisilmäniloa, ikäänkuin kesäkalenteria muistellen. Niin, että milloinkas
Värtsilässä toimi Osuuskunta Maito, jonka meijeri sijaitsi Notkolta Kylänpäähän päin. Kovin paljon ei tämän liikelaitoksen toiminnasta tietoja löydy. Vieläkö on aikalaisia, jotka muistaisivat? Johtajattarena oli Aino Tietäväinen, os. Pärnänen, Sortavalan maalaiskunnan Otsosten kylässä 1910 syntynyt meijeristi. Hän oli naimisissa talvisodassa kaatuneen Eino Koukkarin kanssa ja avioitui 1946 Janne Tietäväisen kanssa. Ainon pojalla, Sikkerin tien varrella
Uistelimme monta tuntia Jänisjoella. Ei tärpin tärppiä. ”Lähetään Jänisjärvelle”, sanoi kaveri. Mikäs siinä, täällähän se käy, kun on passi ja viisumi. Mentiin tietä, jollaista ei uskoisi olevan olemassakaan. Värtsilästä Jänisjärvelle oli monta monttua tiessä. Perillä oli valittavana useita lomapaikkoja, menimme metsähotelliin, jota pyörittää Sasha Artemjev. Saman peukalon alla ovat myös Piipunpiha Sortavalassa, Ruskealan marmorikaivoksen matkailukohde
Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen ympäristönhoitopäällikkö Jukka Savolainen arvioi torstaina, että Värtsilän Vesikunnan olisi syytä tarkistaa Kukkolammen rannalla olevien vesilaitteiden kunto. Lammen vesi on ainakin puoli metriä alempana ajankohdan normaalia tasoa. Savolainen oli ensin taipuvainen uskomaan, että syynä ovat luonnonolot eli kesän kuivuus ja talven lumien haihtuminen ilmaan. Vesipinnat ovat kautta Pohjois-Karjalan alhaalla. Käynti vaaran juurella sai kuitenkin
Värtsilän kesäteatteri tiedottaa, että sunnuntain 31.7. näytöksen kohdalla on Uutisalasimessa väärä kellonaika. Poikamiehen pesäpuuta aletaan oikeasti kaataa kello 14. Tulukeehan kahtomaan, miten Immulle käypi.
Hellettä on riittänyt, ja kesätuulta. Ainakin Värtsilässä päivät ovat hymyilleet. Oheinen kuva on tosin Vuoksen varrelta, Käkisalmen ja Viipurin väliltä. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun suomalaiset sotilaat uivat Vuoksen yli. Jostain näiltä paikoin se tapahtui, nykyisen matkailukeskuksen paikkeilta…
Värtsilässä on ainakin kaksi perhonsidonnan harrastajaa. Jussi Pitkänen ja Jukka Kosonen esittelivät taitojaan viimeksi pitäjäpäivillä. Asiaan vihkiytymätön ei voi muuta kuin ihastella harrastuksen tuloksia, värikkäitä ja mielikuvituksellisia vieheitä, jotka kaiketi helposti pettävät kalan. Sehän on tottunut napsimaan luonnonötököitäkin vedestä ja veden pinnalta. Komeita höyheniä perhonsidontaan saa vaikkapa kukon niskasta ja karvoja karhun turkista. Ei muuta
Värtsissä 16.2.2011 oli ”Yhdeksän haudan rivi” –niminen, mielenkiintoinen ja erityisesti minulle ajatuksia herättävä kertomus kommenttivastauksineen. Luin kertomuksen vasta äskettäin. Se sai kuitenkin minut pohtimaan erään sukulaismiehen kohtaloa, jonka luulin olevan sankarihaudassa Tohmajärven Kirkkoniemessä. Olin tämän vainajan sisaren kyytimiehenä, kun hän halusi käydä veljensä haudalla aikojen kuluttua, kenties hautajaisista saakka. Sankarihautojen rivistö tuli tutkittua pari kuukautta
Juuri kun Jaakko on heittänyt veteen kuuluisan kylmän kivensä sinne heitetäänkin jo unikekoa. Jos asiaa jää miettimään tarkemmin, voi vain ihmetellä, kuinka tälläinen unikeonpäivä on jäänyt almanakkaan ikäänkuin muinaismuistoksi. Onko kukaan edes nähnyt oikeaa unikekoa? Nyt en tarkoita samannimistä jyrsijää, jota ei taida edes esiintyä Suomessa. Vihjeen unikeonpäivän alkuperästä saa paremmin sen ruotsinkielisestä nimestä ”Sju
Unikeonpäivä, monissa maissa nimeltään seitsemän nukkujan päivä, on vanha kristillinen merkkipäivä, jolla muistettiin seitsemää Efesoksen marttyyriä. Legendan mukaan nuorukaiset pakenivat 200-luvulla kristittyjä vainonnutta keisari Deciusta luolaan ja heräsivät vasta 200 vuotta myöhemmin. Unikeonpäivä on muun muassa Saksassa Tanskassa, Englannissa ja Virossa 27. kesäkuuta. Suomessa Ruotsissa ja Norjassa se on kuukautta myöhemmin, 27. heinäkuuta. Päivä on
Astrid Lindgren: Kultasiskoni, suom. L. Aro, kuv. Hans Arnold, WSOY 2011. Liisa on yksinäinen. Niin yksinäinen, että hän kuvittelee itselleen ystävän, joka asuu ruusupensaan alla, ihmeellisessä maassa. Lindgrenin kauniin sadun puitteet ovat tuttuja vaikka Narnia- sarjasta. Tyttö nimittäin pääsee salaisen ihmemaahan, jossa on kaunista. Tietysti siellä on myös ystävä, jonka nimi on Ylva-lii. Tytöillä on
Värtsilän laaksolle luonteenomaisia lintuja ovat haukat. Ne saalistavat peltojen yllä, lekuttelevat ja liitelevät rauhallisesti, joskus yhtäkkiä syöksähtäen. Jätän tämänkin haukan tunnistamisen suosiolla asiantuntijoille. Epäilisin sen olevan sinisuohaukan (naaras), mutta vannomatta paras. Jossain Sääperin rantapusikoissa se ilmeisesti pesii. Aivan helppoja nämä haukat eivät ole kuvattaviksi. Vaikka miten istuisi kotikoivun katveessa kytiksessä, ne pysyttelevät kameran kantaman tavoittamattomissa.
Ammattikoulussa sähköinsinööri selosti meille jääkaapin toimintaa. Hän aloitti jotenkin siihen tapaan, että ennen kuin jääkaappeja oli keksittykään, oli ihmisten pidettävä eväänsä syöntikelpoisina säällä kuin säällä, ja juomat mielellään viileänä helteisellä heinäpellollakin. Eräs ikivanha tapa oli kuulemma ”köyhän miehen jääkaappi”. Se tarkoitti esimerkiksi piimä- tai olutastian käärimistä märkään vaatteeseen. Kun vaate kuivui, niin sehän tarkoitti sitä,
Värtsiläpäivät tulivat ja menivät. Kuukausien valmistelujen tulos oli ”hetkessä” ohi. Ehkäpä sentään tunnelmat viipyvät kävijöitten mielissä kauemmin ja kenties lämmittävätkin. Jokaisella on omat odotuksensa, mitä tällaisissa kesätapahtumissa pitäisi olla. Jos Värtsilän kokoinen paikkakunta pystyy toiveista edes osan täyttämään, niin hyvä on. Paikallisuuden olisi oltava vahvasti esillä ja pääroolissa. Nyt sitä oli ja ei ollut. Itse
Jaakon päivä on ollut almanakassa heinäkuun 25. päivänä jo vuosisatojen ajan. Miehekäs Jaakko – apostoli Jaakob Sebedeuksen poika – päättää naisten viikon. ”Hän heittää kylmän kiven veteen ja lopettaa kansanomaisen uimakauden, hän naulaa tuohen kiinni ja houkuttelee lapset papumaahan, hänen päivästään alkaa kaura kasvaa, hän sokaisee paarmat ja panee ne pussiin, jne.”, kertoo Kustaa Vilkuna
Värtsilään perustettiin jatkosodan alettua Is-keskus, joka toimi Sortavalan ilmansuojelupiirin esikunnan alaisena. Kokemäellä perustettu Is-komppania saapui Kaurilan asemalle 25.7.1941 ja jatkoi samana päivänä matkaa Värtsilään. Teuvo Eronen on poiminut kirjaansa ”Vanhan veteraanin tarinoita” tietoja yksikön toimintakertomuksesta. Is-päällikkönä toimi Värtsilässä Friedrich Slöörsen ja palopäällikkönä Arvi Väänänen. Toimitusjoukkue ja komppanianpäällikkö luutnantti Karjula jäivät Värtsilään, muut joukot menivät Korpiselkään,
