Astrid Lindgren: Kultasiskoni, suom. L. Aro, kuv. Hans Arnold, WSOY 2011.
Liisa on yksinäinen. Niin yksinäinen, että hän kuvittelee itselleen ystävän, joka asuu ruusupensaan alla, ihmeellisessä maassa. Lindgrenin kauniin sadun puitteet ovat tuttuja vaikka Narnia- sarjasta. Tyttö nimittäin pääsee salaisen ihmemaahan, jossa on kaunista. Tietysti siellä on myös ystävä, jonka nimi on Ylva-lii.
Tytöillä on hauskaa. He ratsastavat hevosilla jopa pahojen peikkojen maan halki. Mutta eipä hätää, kultajalka ja hopeajalka vievät tytöt turvallisesti ystävällisten olentojen maahan. Lindgren on tarttunut teemaan, joka on paljon käytetty lastenkirjoissa. Lapsia on aina kiehtonut pääseminen salattuihin maailmoihin, koska arki, varsinkin yksinäisen lapsen arki on joskus yksitoikkoista.
Hans Arnoldin kuvitus on onnistunutta ja satumaan miljööt loihditaan hyvin esille. Kun esikuvia etsii sadulle, löytyy myös Liisa ihmemaassa – teemasto esille. Mutta Ylva-liillä on kerrottavana Liisalle myös surullisia uutisia. Kun ihmemaan ruusut kuihtuvat, katoaa myös ystävä. Liisan vanhemmat ovat varmaan oivaltaneet tytön taipumuksen löytää mielikuvitusystäviä ja niinpä he hankkivat Liisalle koiran, joka on Liisan mielestä parempi kuin ihmemaan koirat.
Lindgrenillä on kyky loihtia pieneenkin tarinaan sadunhohtoiset puitteet ja tietysti mukana on ripaus tottakin. Lapsilla kun on tapana turvautua mielikuvitusystäviin silloin, kun on vaikeaa tai yksinäistä. ”Lopulta me ratsastimme Maailman Kauneimpaan Laaksoon. Sinne ei pääse kukaan muu kuin Ylva-lii ja minä. Kukat laulavat siellä ja puut soittavat. Laakson halki juoksee kirkas puronen…”