Puskan takaa

Pelätin. Kuvan otti Sami.

Minulla on viha-rakkaussuhde. Tunnustan heti, että kyse on viinimarjapensaista. Kerron ensin mistä viha tai paremminkin vastenmielisyys niitä kohtaan on muodostunut. Kotonani oli kymmeniä musta- ja punaherukkapensaita. Pensaiden alustat pidettiin puhtaina kitkemällä, ja sehän oli vanhempien mielestä mitä sopivinta kesätyötä meille keskenkasvuisille sisaruksille. Jostain syystä tämä kitkuhomma ajoittuivat juhannuksen seutuville. Meillä oli oikeat kitkuhameetkin, siis sellaiset käytöstä jo muuten pois jääneet, mutta tuohon työhön vielä kelpaavat.

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Syksymmällä jokaisen oli urakoitava kypsien marjojen keräämisessä, kaikilla taisi olla oma keräyskiintiönsäkin. Eikä siinäkään vielä kaikki, sitten alkoi mehupullojen pesu, mehujen keittäminen ja pullottaminen ja kellariin kantaminen. Mehujen keitto oli kiihkeää aikaa. Muistan eräänkin elokuisen pimeän iltayön: Oli mahtava ukonilma, siinä rytäkässä paloi muutaman sadan metrin päässä oleva puinen sähkömuuntaja. Mutta ei se mehunkeittoa mitenkään haitannut (meillä ei ollut silloin vielä sähköhellaa), vaan tuota punaista nektaria valui tasaiseen tahtiin jakkaralla olevaan ämpäriin. Ei oikein ymmärretty, miksi äiti ei tykännyt, kun lauloimme isoilta pojilta kuulemaamme laulua: ”Tippuu, tippuu, korvessa tippuu…”!

Tiketti tiskiin

Samoihin aikoihin Kaustajärvellä tapahtui seuraavaa. Kylällä oli kierrellyt kerhoneuvoja, joka oli neuvonut marjapensaiden istutuksessa ja hankinnassa. Myös kansakoulun opettaja oli valistanut oppilaitaan viinimarjojen hyödyllisyydestä ja terveelllisyydestä. Kaksitoista-kolmetoistavuotias tuleva mieheni oli tuntenut tunnontuskia, kun heillä ei ollut puskia ja niinpä hän tilata täräytti jostain postimyyntiluettelosta niitä peräti kuusi kappaletta: kaksi mustaa, kaksi punaista ja kaksi karviaista.

Jonkin ajan kuluttua Värtsilän postista tuli ilmoitus, että lähetys olisi noudettavissa. Ilmeisesti perhe katsoi, että se hakee joka tilaa, ja niinpä poika oli polkaissut aikaisin sunnuntai-aamuna toistakymmentä kilometriä polkupyörällä paketin hakuun. Postissa oli ollut aikamoinen jono, kun ihmiset olivat hakemassa päivän sanomalehtiään. Poika oli tuskin malttanut odottaa omaa vuoroaan ja kun se vihdoin tuli, iski hän ylpeänä tiketin tiskiin. Virkansa puolesta Posti-Helmi oli joutunut toteamaan, että meillä on sunnuntaisin vain lehtien jakelu. Helmi näki kuitenkin pienen pojan hämmennyksen ja alahuulen lerpatuksen ja sanoi heltyneenä: ”No, kyllähän se tästä!” Sitten hän oli hakenut varastosta suurehkon säkin, ja niin pääsi poika polkemaan ylös Miljoonarinnettä pensassäkki tarakalla keikkuen.

Rakkautta toisella silmäyksellä

Vuosikymmeniä pensaat sitten kukoistivat kasvimaan reunamalla, ja mitä enemmän ne ajan oloon  tilan autioimisen myötä jäivät heinien ja nokkosten sekaan, sitä runsaammin ne näyttivät tuottavan satoa. Mutta näille pensaille koitti uusi huomen. Kaksituhattaluvun alussa niille oli annettava toinen osoite. Itse olisin ollut valmis luopumaan niistä kokonaan, mutta kun kuulin edellä kerrotun tarinan niiden hankintareissusta mieleni muuttui. Siinä vaiheessa taisin jopa rakastua niihin.

Miksi sitten uusi osoite? No siksi, että ne sattuivat sijaitsemaan sillä linjauksella, joka oli ainoa mahdollinen, kun puoli pihamaata oli revittävä auki uusien jätevesijärjestelyjen takia. Ei niitä nyt kovin kauas kuljetettu, kunhan muutama kymmenen metriä kottikärrillä alamäkeen. Samassa hötäkässä aviomies ehdotti, että laajentaisimme pensasaluetta ja hankkisimme muutaman uudenkin puskan. Alussa kerrotun perusteella ymmärrätte varmaan, että vastustin ensin tätä ehdotusta, mutta siippa osasi vetää oikeasta narusta. Hän ehdotti, että jos hankittaisiinkin muutama valkoisia ja vihreitäkin herukoita tuottava.

Kateudesta vihreänä

Eivät pensaat tietenkään tykänneet näistä muutoksista. Ne osoittivat muutaman vuoden mieltään tuottamalla vain vähäisesti marjoja. Tänä keväänä ihastelimme kukkien runsautta ja totesimme, että nyt on vihdoin hyvä sato tulossa! Saman havainnon tekivät räkättirastaat. Heti muuttomatkalta palattuaan ne miehittivät aluetta ympäröivän leikatun kuusikon. Tuntui että niitä on päivä päivältä vain enemmän ja ne kutsuvat kaikki serkkunsa ja sukulaisensa samalle reviirille.

Vaikka kuinka vahdimme, onnistuivat ne tekemään pesiään tiheiden pikkunäreiden kätköihin, eikä kasvimaalle ollut meillä omistajilla enää oikeastaan menemistä. Muutama täysosuma tuli siipan puseroon, kun hän meni vallatulle alueelle. Päätin että tämä loppuu tähän, ja niinpä rakensimme linnunpelättimen. Vanhaa kitkuhametta ei ollut enää tallessa, mutta musta jätesäkki pelättimen verhona ajoi saman asian.

Samoihin aikoihin, kun pelätti saatiin paikoilleen, hävisivät räkätit. Mutta ei pidä nuolaista ennenkuin tipahtaa! Kun eilen tarkastelimme pensaita huomasimme, että niin olivat hävinneet puolikypsät marjatkin. Siellä se pelätti nyt seisoo tyhjän panttina, tosin itse säikähdän sitä melkein joka kerta, kun menen käymään kasvimaalla.

Yhtään viherherukkaakaan emme ole vielä nähneet. Jokin eläin (jänis? rusakko?) on myös rakastunut siihen lajikkeeseen. Puska oli kuin pensassaksilla silputtu jonkin yöllisen juhla-aterian jälkeen!

Tellervo

5 comments for “Puskan takaa

  1. Kiva juttu taas sinulta. Terv.Kaustalle MP

  2. Kakarana piti viinimarjat kerätä terttuineen, yhtään ei saanut riipiä. Ei muka tule niin hyvin marjoja seuraavana vuonna jos riipii. Vaan myöhempinä vuosikymmeninä äiti itsekin riipi ja ei tuo näyttänyt millään lailla vaikuttavan seuraavan vuoden satoon.

    Taisi räkättien poistumiseen olla joku muu syy kuin linnunpelätin, joka ei ainakaan kuvasta tarkasteltuna näytä yhtään pelottavalta. Kädet levällään, pilkettä silmissä ja suu leveässä hymyn virneessä se siinä seisoo ikään kuin toivottaen räkäteille: ”Tervetuloa rakkaat ystävät, olkaa hyvä ja nauttikaa puskien antimista!”

  3. MP:lle kiitos terveisistä!

    Jäikin mainitsematta että viinimarjat piti kerätä terttuinen
    juuri tuosta Lissun mainitsemasta syystä, mikä oli
    paljon hitaampaa.

    Jälikäteen olen ajatellut että tulihan astiaan
    näin lisää painoakin, Meillä oli nimittäin
    vakituinen asiakaskunta jotka halusivat ehdottomasti näitä
    luomumarjoja, varsinkin mustia, ja tietenkin maksoivat
    niistä käypää hintaa, en vain muista litroissa vaiko
    kiloissa.

    Viinimarjavillitys kotonamme alkoi varmaan siitä
    kun äidin nuorin veli oli Niittylahden opistossa
    puutarhapuolen opiskelijana. Kerrottakoon sekin
    että hänestä tuli kuitenkin sanomalehtimies.

  4. Sitten oli vielä semmoinen juttu, että marjat kerättiin seisoviltaan. Kai se näytti tehokkaammalta tekemiseltä sillai. Myöhempinä vuosikymmeninä pensaisiin mentiin jakkaroitten kanssa. Marjojen riipiminen istualtaan tuntui paljon mukavammalta.

  5. Kovin on tuttu aihe rastaineen kaikkineen. Eilen vähän
    jo aloittelin tuolta etelän puolelta poimia. Tekisi mieli
    istua jakkaralla. Meidän pihalta rastaat häipyvät välillä
    aina jonnekin ja palaavat sitten taas entistä suuremmalla
    joukolla. Ei niille mitään voi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *