Valkoinen lapanen

Kaustajärvellä – Turhuuventorin postilaatikolle kävellessäni – katselin vastasataneessa lumessa hyvin erottuvia eläintenjälkiä. Oli oravan hyppelyä, jäniksenloikkaa, ketunlenkkiä, hirvensorkkien tienylityksiä ja metsäpäästäisen piiperrystä. Yhtään ihmisen jättämää jalanjälkeä en havainnut. Siitäpä sain kimmokkeen askeltaa ajatuksissani erääseen tapahtumaan jolloin jäljitin omia jälkiäni.

***

valkoinen lapanenPuolitoistavuotias pikkusiskoni oli saanut kummitädiltään postipaketin hyvissä ajoin ennen joulua. Sattui olemaan minun kahdeksanvuotis-syntymäpäiväni. Koska olin päivänsanakari – ja vanhin sisaruksista – sain avata tuon paketin salassa toisilta ja kääriä siskon saamat lahjat joulupaperiin joita oli monena vuotena säästelty aina seuraavaa joulua varten. Ennen uusiokäyttöä ne silitettiin nurjalta puolelta silitysraudalla.
En muista mitä muuta paketissa oli, mutta valkoiset, pehmoiset Baby-langasta neulotut lapaset muistan vielä tänäkin päivänä. Niiden ranneke-osassa oli lapsen kyynärpäähän asti ulottuva pitsi- ja palmikkokuvio. Kyllä ne olivat suloiset!

***

Keksin, että voisimme laittaa lapaset pikkusiskon käsiin jo nyt ja lähtisin ajeluttamaan häntä potkurilla ympäri kylää. Toive-ajatteluna lienee ollut, että joku ikätovereistani sattuisi meidät näkemään ja kenties huomaisi – jopa kadehtisi – noita ihania lapasia. (Lukijalle huomautuan, että tuohon aikaan kaipasimme pula-ajan jäljiltä kaikkea kaunista.)
Äiti hieman vastusteli aikeitani, mutta suostui kuitenkin sitomaan siskon pitkällä kaulaliinalla kiinni potkukelkan istuinosaan. Varoitteli vielä lähtiessämme, että muista katsoa etteivät pikkuisen posket palellu!

***

Olin suorastaan ylpeä potkukelkastamme. Se oli ruskeaksi petsattu ja tukevaa mallia. Eikä sen kanssa tarvinnut varoa niinkuin potkureiden kanssa yleensä. Jalaksia yhdisti edessäkin kaareva tuki, joten jalaksen käyrän pään tökkäisyä, vaikkapa silmään, ei tarvinnut varoa.
Potkuri oli meillä jo kun muutimme Hämeenlinnasta Utraan. Hämeenlinnassa muistan ajelleeni sillä taidemaalarin Pertin kanssa kahdestaan. Viisivuotias Ullin Veikko sai katsoa mustasukkaisena vierestä, mitäs oli pilannut erään yhteisen leikkimme aikaisemmin.
Potkuria sanottiin Hämeessä kelkaksi. Uudet kaverit Utrassa pilkkasivat tuota nimitystä, heidän mielestään se oli potkuri ja sillä siisti. Sana ”kelkka” oli pelkkää hienostelua.
Oli se vaan kummallista kun joka paikassa piti opetella uusia sanojakin. Mummolassa puhuttiin ”Suojärven murretta”, kotona pälkjärveläistä, evakkoaikoina Pohjanmaalla pohojalaasta, Hämeessä sitten hämäläismurteita ja nyt oli uudelleen opeteltava puhumaan pohjoiskarjalaisittain.

***

Mutta nyt potkukelkka eli potkuri luisti liukkaasti. Oli suojasää ja nuoskalumesta olisi saanut vaikka lumipallon aikaiseksi. Utran kirkolta kurvasimme linja-auton kääntymislenkille kohti Kupluskylää. Se oli noin kahden kilometrin lenkki, ohi Utran konepajan, Uittoyhdistyksen talojen ja takaisin kirkon puoleista ”kaistaa”. Yhtään kaveria en sillä lenkillä tavannut, joten päätin suunnistaa vielä kaupunkiin päin Savikylän kaupalle. Sinnekin oli kirkolta pari kilometriä Pielisjoen vartta seuraillen.
Kaupan pihassa komeili muutamalla värillisellä sähkölampulla koristeltu joulukuusi, mutta yhtään kaveria en muista sielläkään tavanneeni. Ilta alkoi hämärtyä ja keli pakastua. Oli aika lähteä kotiin. Kun kumarruin tarkistamaan pikkusiskon poskia, huomasin, että toinen lapanen oli tipotiessään ja käsi paljaana!
Voi itkun paikka! Ensiavuksi riisuin oman vanttuuni ja laitoin sen siskon käteen. Toinen käsi paljaana työntelin sitten potkuria kohti kotia, onneksi potkurin jäljet näkyivät selvästi hiekoittamattoman tien reunassa. Vaikka silmäilin valkoista hankea puolelle ja toiselle, ei lapasta vain löytynyt.
Tulimme takaisin kirkolle. Siitä olisi ollut vain parisataa metriä kotipihaan, mutta lapanen oli edelleen kadoksissa. Oliko se pudonnut jo linja-autolenkille? Ei muuta kuin vastakarvaan kiertämään tuo samainen lenkki uudestaan. Paljasta kättä palelsi, väsytti ja kaiken lisäksi potkurikaan ei luistanut enää yhtä liukkaasti. Taisi olla pakastumaan päin.
***
Alla päin, pahoilla mielin oli lopulta uskottava että en löydä valkoista, pientä lapasta vitivalkoisesta lumesta.
Kotona äiti oli tietenkin jo hätääntynyt viipymisestämme ja se purkautui moitteen sanoina. Itku kurkussa kerroin kuinka uuden uutukaisten lapasten sisäänajossa oli käynyt.
Niin se vain käy ylpeys lankeemuksen edellä. Ei olisi pitänyt lähteä hienostelemaan kylille – edes syntymäpäivänään.

Teksti: Tellervo
Kuva: Valkoinen lapanen ”liftasi” Lissu Kaivolehdon pyöräilylenkillä Viikissä, kesäkuussa 2014.

Share

11 comments for “Valkoinen lapanen

  1. Todella aito ja hyvin kirjoitettu muistelma lapsuudesta. Liittyyhän siihen opettavainen loppukin, niin kuin kaikkiin hyviin tarinoihin kuuluukin. Löytyikö se lapanen koskaan?

  2. Hyvä kertomus, joskin lapasen katoaminen oli surullista.
    Toivottavasti lapanen löytyi!

  3. Voi pikkutytön surua. Kuivaa Telle jo kyynel poskelta, minäkin kuivaan omani. Kirjoitit niin kauniin ja tunteikkaan muiston sieltä kaukaa lapsuudesta, että ihan silmissä sumenee.

    Kirjoituksessa oli monia muistoja herättäviä elementtejä. Ja lukijan muistoista niitä kumpuaa lisää.. Joulupaperit, karamellipaperit, ja mitä kaikkea kaunista sitä säästettiinkään.

  4. En tiedä löytyikö lapanen, ei se koskaan
    ainakaan meille saakka kulkeutunut. Lapsekkaasti
    odotin, että joku koulukaveri toisi sen vaikka
    Utran kansakouluun. Yleensähän tiedettiin, missä
    talossa oli pieniä lapsia.

    Mielessäni kuvittelen sellaista,että joku sen kuitenkin
    löysi, vei kotiinsa jossa se purettiin ja lanka käytettiin
    vaikka pienen töppösen tai kintaan koristerantuna.
    Niinhän sitä tuohon maailman aikaan kerittiin ja
    purettiin.

    Mieltä lämmittäviä kommentteja. Mukava, että olette
    ehtineet huomioimaan tämänkin tarinan.

  5. Toivottavasti lapanen ei jäänyt jalkoihin ja likaantunut.lapsen murhe oli satuttava.

  6. Linnuistaan tunnettu ”evakkopoika” Oiva Toikka
    on inspiroitunut myös lapasesta. Asiasanalla:
    Lasinkirkkaita oivaluksia netistä löytyy teos
    nimeltä : Lapanen 2014.

    Oiva Toikan uusien lasiteosten näyttely
    Galerie Forsblom, Helsinki
    28.11.2014 – 11.1.2015

  7. Taas niin mielenkiintoista luettavaa Telleltä! Tarina tempasi mukaansa ja myötäpettymys oli suuri kun lapasta ei löytynyt.

  8. Tellervon juttu herätti pohtimaan, mitä omakohtaisia muistoja/kokemuksia sisältyy potkurin käyttöön. Sehän oli minunkin kotonani hyvin tarpeellinen kulkuväline vielä 70-luvullakin, kun meilläkään ei ollut silloin vielä omaa autoa. Potkureilla kulkivat vanhempani ja niillä kuljimme myös me lapset. Kauppa- ja kyläreissut ym. oli kätevä niillä suorittaa.
    Talvet olivat silloin tietysti keskimäärin lumi- ja jäätilanteen puolesta selkeästi pitempiä kuin nyt, joten ajokelejä piisasi useiden kuukausien ajaksi. Joskus suojasäillä esiin tulleet kivet ja hiekka ehkä hieman hidastivat parasta luistoa, mutta eivät missään nimessä estäneet matkantekoa. Elävästi on jäänyt mieleen muuankin reissu, kun nykyisellä Hiidenvaarantiellä kipinät välkehtivät illan pimeydessä koko ajan potkurin jalaksissa, mutta etie päin vain mentiin, vieläpä melkoista haipakkaa.
    Nykytalvinakin pystyisi muuten kyllä vielä sydäntalvella ajelemaan, mutta nähtävästi uusavuttomien jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden/autoilijoiden vuoksi kaikki väylät pyritään valitettavasti hiekottamaan niin, että siellä ei toimi kuin pyöräpotkuri. Onhan siellä keskimäärin helpompi tietenkin meidän jokaisen kulkea, mutta henkilökohtaisesti en välttämättä aina ymmärrä tätä(kään) ”holhoamista”.
    Jäillä tulee joskus käytyä potkittelemassa; pitkin Jänisjokea on mm. mukava ajaa pitkätkin taipaleet, milloin jää/lumitilanne sen mahdollistaa. Viime keväänä tuli ajeltua erinäinen määrä kilometrejä pilkkireissuilla Kaustajärven jäällä; säilytin kahta potkuria parkissa Ullriikantien lähistöllä kuukauden päivät. Siitä oli kätevä lähteä järvelle joko yksin tai kaksin sekä ahvenenkyrmyjä narraamaan että niiden narrattavaksi!

  9. Lapasen kokoista räntää rätkötti suoraan
    naamalle kun kiirehdin aamuhämärissä Joensuun Areenan
    joulumyyjäisiin.

    Pöydät notkuvat värikäitä, maukkaita, pehmoisia
    ja silmää hiveleviä joulu-tuotteita. Löytyi kiteeläistä
    tyrnihilloa, tuusniemeläistä hunajaa, lappeenrantalaista
    konjakkisinappia ja jopa Weiste-tehtaan joulukoristeita kuin
    myös kotimaisia, pehmeitä lampaan-nahkarukkasia.

    Arvaatte varmaan, että katseeni etiskeli valkoisia,
    käsinkudottuja lapasia. Löysinkö, se jääköön joulupukin
    salaisuudeksi.

  10. Minua kymmenen vuotta nuorempi velipoika
    kertoi tarinassani mainitusta potkurista seuraavaa:

    ”Siinä oli kyläsepän tekemät hyvin taipuisat ja
    luistavat jalakset. Ruskeaksi petsatut puuosat isä uusi myöhemmin.
    Rakensi ne vahvasta tammipuusta.
    Potkuri oli aivan omaa luokkaansa. Paino toi vakautta
    vauhdissa ja notkeat jalakset antoivat erinomaisen
    ohjattavuuden.

    Joku voro vei sen sitten Utran kirkon linja-autopysäkiltä.
    Etsittiin ja etsittiin, mutta mistään ei löytynyt.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *