1940-50 -luvuilla särki ja muut nykyään häthätää eläinten rehuksi kelpaavat roskakalat olivat Kaustajärvelläkin jokapäiväinen osa ruokavaliota, itseasiassa lähes päivittäisen henkivakuutuksen keskeinen elementti.
Oli mukava kuulla, kun pressanjuhlassakin näitä aliarvostettuja järvikaloja nautittiin eksoottisena muinaisherkkuina. Arvatenkin särki tarjottiin gourmet -taiteilijoiden vain etäisesti särjeltä maistuvaksi käsittelemänä, lukuisien lisäkkeiden kera ja mausteilla ryyditettynä. Ja olihan tarjolla erilaisia nesteitä makuelämysten laimentamiseksi.
Sotiemme veteraaneille kalaherkut epäilemättä olivat yllättävän tuttu tuulahdus heidän nuoruusvuosiltaan.
Tosiasiassa viimevuosituhannen suolakala ei unohtumattoman herkullista ollut. Niin lihat kuin kalatkin tönkkösuolattiin aikansa ainoaan säilöntäaineeseen ja mausteeseen, hirmuiseen määrään suolaa. Jo äidinmaidossa siis saimme elimistöömme elinikäisen annoksen suolaa. Suolakalaa kalanmakuisempi eines oli hengenpitimiksi kuivattu kala. Tästä kisukalaksi kutsutusta säilykkeestä valmistetusta kalakeitosta jäi erikoinen makumuisto.
Leksa H
Särki oli minunkin pääasiallinen saaliskala Jänisjoesta. Miten se joki olikin niin tyhjä 60 luvulla.
Kokemuksen särjen vaikutuksesta makunystyröihin ovat samankaltaiset kuin Leksalla.Halstrattuna se oli hyvää mutta siihen vaikutti varmaan se että pääsi tulen kanssa tuhraamaan.
Viime viikolla en mennyt merta edemmäs kalaan vaan merelle. Jouluhaukipaikkoja testailessa nousi jigillä n 40 kg ahvenia.
Sää oli loistava.Tuuleton,lämmintä muutama aste ja vesikin vielä 6,5 C.
Oikean kokoista haukea ei vain löytynyt.Muutama kiloinen tumppi ja yksi ylisuuri 4 kg.
Jouluhauki kun pitää paikallisten mielestä olla 2,5 kg.
Sehän oli ”virallin”syy takavuosina kun naapurin miehet Kustavista eivät vieneet Jouluhaukea presidentti Haloselle.Eivät kuulemma olleet saaneet oikean kokoista.Niin varmaan.
Leksan kirjoitus toi mieleeni muistoja lapsuusajan ruokapöydästä.
Isä-Heikki oli ahkera kalamies ja hänen pyytämänsä pikku kalat
kuivattiin kesällä auringossa ja sitten säilöttiin talveksi runsaan suolan kanssa kangaspusseihin. Se kisusoppa oli niin
suolaista, ettei kalanmakua tahtonut maistaa. Pakko sitä oli vaan syödä,ei mukulat siihen aikaan saaneet nirsoilla ruoan kanssa. Jos ruoka ei maistunut oli jäätävä odottamaan seuraavaa ruokailua.Se olikin sitten useimmiten läskisoosia ja perunoita.
Kyllä on hyvvee yhen yön suolassa ollut
särki, sanottiin aikoinaan Kaustalla.
Laajahko ”haavi” (liippi) laskettiin matalikolla
pohjaan ja veden pinnalle ripoteltiin multaa.
Hetkisen kuluttua pyydyksen kohdalla kävi
melkoinen särkien kuhina. Kun pyydys nostettiin,
se saattoi olla puolillaan pientä särkeä suolakalaksi.
Minkä verran kyseinen ”yhenyönsärki” lienee aiheuttanut
käyntejä Helmi Airaksisen luona….
Särkeä sitä syötiin meilläkin kosolti. Jo edesmennyt äitini sanoikin että kala se on Suomen kansan nälkäkuolemalta pelastanut. Pitänee paikkansa.
Särkeä kyllä olisi riittämiin Sääperissäkin. Itse olen ollut saamaton kyseisen kalan hyödyntämisessä esim. purkittamalla ihmisruuaksi. Muutoinkin tuota nk. ”roskakalaa”, särkiä, lahnaa, ruutanaa…olisi järvessä riittämiin esim. kuivattamalla ja jauhamalla tai keittämällä sitä koirienravinnoksi.
Omille koirilleni näin teen mutta varmasti laajempaakiin ”jakeluun” olisi markkinoita kun lähes joka torpassa koira on, monissa mökeissä lukuisiakin.
Sen sijaan laajamittaisempi. kaupallinen kalanjalostus (särkisäilykkeet, lemmikkiruoka) olisi turhan monimutkainen prosessi nykybyrokratian lupaviidakossa. Pelkästään terveysviranomaisten tarkastusmaksut, laboratoriotestit jne jo toiminnan käynnistämisvaiheessa ovat yksin muutaman tuhat euroa! Sitten tulisivat päälle laitehankinnat, tilat, yrityksen kulut…
Mutta pienimuotoinen ”vaihdantatalous” tässäkin asiassa sopisi erinomaisesti kylällemme. Tosin eipä sekään pitkäaikaista saattaisi olla, kiitos siitä yleisen perisyntimme kateuden sekä pikaisen terveysviranomaisten asiaan puuttumisen, puhumattakaan verottajan mahdollisesta tulkinnasta käsitteestä ”vaihdantatalous”.
Ei ne lapsuusajan särkisyömiset herkkua silloin olleet. Aika on kullannut muistot ja ruotinut kalatkin.
Viimeaikojen isompi särkien käyttö minulla oli kylmäsavustuksen tapainen. Kalastin särkeä n 35 mm verkoilla. Kalaa piti tulla vähintään 100 kpl ennen kuin viitsi alkaa työlääseen puuhaan.
Kalat suomusettiin ja leikattiin mahapuoli ”hukkaputkesta” alkaen pois ja pää poistettiin. Eli otettiin vain selät.
Savustuskaappi on noin 2m korkea. Lämpö tulee siihen nuotiosta alaviistosta metalliputkea pitkin. Polttopuuna on enimmäkseen leppää. Kun nuotiossa on hyvä hiillos ja kaapin lämpötila on noussut 150 C paikkeille niin nuotio sammutetaan tukahduttamalla isolla ämpärillisellä leppäsahajauhoa. Siitä lämpötila laskee viileäksi. Tietysti on valvottava ettei tuli syty ilmiliekkiin. Illalla kun lisää ämpärillisen sahanpurua niin aamulla kalat ovat valmiit.
Savustus onkin syytä aloittaa niin, ettei tarvitse yötä valvoa särkien kanssa.
Kypsyneenä selkaruota irtoaa ja selkäfileet ovat valmiit nautittavaksi. Minä leikkasin vielä ne fileet leikkuulaudalla parin millin lyhyiksi pätkiksi, niin ruodonpätkät eivät enää pistelleet.
Kyllä minunkin mielestäni monet muutkin särkikalat ovat
ovat olleet jo pitkään aliarvostettuja ei vaan Särki.
Olen kuullut monenkin alanasiantutijan sanovan,että
jos nämä meidän vedet olis esim: Japanissa niin moni
näistä meidän puhututuista särkikaloista olis arvostus
aivan eriluokkaa ja kaloja pyydettäis aivan eri määriä
kuin meillä Suomessa. Kun pyynti määrät ovat pieniä niin
vesistöt rehevöityvät ja vaikutukset näkyvät meillä myös
saalis määrissä. Mutta sodan jälkeisinä aikoina kaikki
kalat olivat tärkeässä osassa ruokapöydässä.Kyllähän
on tosi,että suola oli kovin suosittu mauste siihen
aikaan. Itse olen ollut parissakin kalaseurassa mukana myös
johtokunnassakin joissa on tätä samaa asiaa pähkäilty.
Tuotakoon vaan entistä enemmän Norjan kassilohta niin
kotimaisen kalan arvostus hiipuu, samalla myös vapaa-
ajan kalastajien määrä vähenee joka näkyy myös ammatin-
harjoittajien puolella. Suomessa istutuskalojen määrät
ovat nousussa olleet jo kauan eniten istutetaan Kuhaa ja
Siika myös Järvilohta suurempiin vesistöihin, unohtamatta
Kirjolohta.Jospa hamassa tulevaisuudessa ajat muuttuvat
ja vähän enemmän ruotoja sisältävät kalat alkavat maistua
entistä paremmin kotoisessa ruokapöydässämme.
Voiskohan Värtsilään perustaa särjistä valmistettavan kalasäilykkeen ”tehtaan”? Se työllistäisi 1-2 henkilöä ja antaisi puuhaa kakaroillekin taskurahan hankkimiseksi. Joku ”pietarinsaalistustaitoi-nen verkkomieskin hyppäisi venheeseen.
Olen ihan tosissani. Ei ne särjet ihan heti Värtsilän vesistä lopu.
Särki, sehän on mainettaan parempi ruokakala.
Särki näkyi olevan ns. herrojen herkkua
siellä Linnan juhlissakin. 1990-luvulla isämmekin teki samoin särille kuin Alpoaatos.
Hän suomusti kalat ja leikkasi mahapuolet ”hukkaputkesta” kaulanalle, leikaten samalla päät pois. Mausteeksi ripaus suolaa särkien selkäpulikoille.
Seuraavaksi paistinpannu kuumaksi hellalla, oikeeta voita sulamaan ja selkäpulikat kypsymään.
Tarpeeksi rapsakaksi kun kalat paistoi, niistä tuli
maukkaita. Vetivät vertoja arvokkaimmillekin kaloille.
Voisin näin lopuksi mainita, että kaikki Kaustajärvellä 1940-1970 -luvuilla ja paljon paljon ennen näitä vuosikymmeniä syntyneet lapset
tunsivat sären ja sen maun ruokakalana.
Kesällä särki oli melkein joka päiväistä herkkua.
Varmaankin useamman huushollin uuninpäällä roikkui naulassa pussi, johon oli varastoituna kuivattua kisukalaa.
Ps. ”Mato Allikin” sai arvonimen järvikaloja paljon syöneiltä, häätäessään heistä matoja pois.
Miten ihmeessä suomalaiset ovat säilyneet hengissä silloin kun byrokratian lomakepinot olivat tuntemattomia, siis sen jälkeen kun kansanhuoltotoimistot oli suljettu. Harvemmin edes ruotoja piti kurkusta kaivaa, ja nekin menivät alamäkeen leivän kuoren mukana.
Yrittäjyyttä, yrittäjyyttä! Mutta kuka edes yrittää liittyä byrokratian purkajien riviin? Tämäkin kirjoitukseni nostaa sormen pystyyn: soo soo! rovasti, ei pidän politikoida. Pitää olla nöyrä ja kuuliainen. Ja kärsivällinen!
Aina joku kuitenkin känkkärällästä huolta kantaa: onkohan sen mielenterveys vialla?
Ei se ole. On vain sellainen vastarannan kiiski. Mielenrauhaa!!!
Ilahduttaa tuo Erkki Lintusen innostus saada Värtsilään yritystoimintaa. Sepä kuuluu takojan toimialaan!
Pienimuotoinen yritystoiminta – olkoon sitten marjojen ja muiden luonnontuotteiden jalostusta tai matkailuun liittyvää – lieneekin ainoa mahdollisuus pitää pitäjää hengissä. Ja myös raja on yrittäjähenkisille arvaamattoman suuri mahdollisuus.
Byrokratian pelko yritystoiminnan esteenä on ennakkoluuloon perustuva tekosyy. Suomi on täynnä tahoja, jotka tekevät kaikkensa että yritystoiminta onnistuisi.
Tärkeää olisi, että myös ulko-värtsiläläiset (myös meitä nuoremmat sukupolvet) pitäisivät Värtsilän lippua korkealla – vaikka aluksi täällä verkkosivuilla.
Tällaiset tausta-ajatukset (positiivisen julkisuuden hankkiminen synnyinseudulleni) ovat olleet mielessä kun olen sorvaillut kalastuskisa-ideaa näille Värtsin sivuille.
Särki on edelleen käyttökelpoinen kala. Harvakseltaan saaliiksi saadut suuret särjet tulee yleensä valmistettua graavikalaksi. Fileoin kalan nahattomaksi ja ruodottomaksi (selkälihan piikkejä en ryhdy poistamaan), lukumäärästä riippuen pinoan fileet joko leivinpaperikääröön tai suoraan kuppiin siten, että fileiden väliin tulee melko runsaasti karkeaa merisuolaa, vähän vähemmän hienoa sokeria sekä tietysti kunnon ropsaukset kuivattua tilliä ja persiljaa. Vuorokauden kuluttua ja siitä eteenpäin niin kauan kuin riittää on näin tarjolla varsin mukavaa leivänpäällistä, jossa eivät ruodot enää pistele. Syön graavina (niin kuin muutenkin) kalan kuin kalan, mutta särki ja säyne hakkaavat kassilohen ja jopa siiankin mennen tullen!
Savupyttyynkin on joku särki ahvenien seuraksi päätynyt; syötävää kalaa sekin on, vaikkei tietenkään ahvenen veroista.
Särjen hyödyntämistä haittaa yleensä sen keskimäärin pieni koko; maku on esim. purkkikalana ehdottomasti kohdallaan, mutta näpryyksi menee ainakin suurempien määrien käsittely. Suurista petokaloista saa säilykettäkin luonnollisesti huomattavasti helpommalla.
Kissa einehtii pikkusärjet mielellään, myös kanoja syötämme keitetyllä särkikalalla. Kun kyseessä on TUORE eli härskiintymätön kala, munatkin maistuvat munilta eli kala-aromia ei niissä esiinny.
Särki on kalalajina yllättäen hyvä vedenlaadun mittari. Yleensähän särkikalat yhdistetään mielikuvissa pilaantuneisiin ja reheviin vesiin, mutta tämä on vain puolitotuus. Särjelle on sinällään yhdentekevää, onko sen kotivesi karu vai vähemmän karu, mutta ylisuurina kantoina esiintyessään se pohjaa tönkiessään ja paskoessaan samentaa vettä ja ylläpitää rehevöitymistä. Happamuuden sietokyky särjellä on kuitenkin varsin heikko, joten vesistö jossa esiintyy kaikenkokoisia särkiä on pääsääntöisesti vedenlaadulleen hyvä. Vastaavasti vedet, joista se puuttuu kokonaan tai tavataan vain kookkaita aikuisia yksilöitä, ovat todennäköisesti pH-luvulleen liian alhaisia eli hoitotoimien tarpeessa.
Suomessa ja Pohjois-Karjalassakin, jopa Värtsilässä on kirkkaitakin, ihmissilmin arvioituna hyvännäköisiä järviä ja lampia, joissa ei kuitenkaan käytännössä ole enää mitään kaloja. Happamuus tuhoaa vedestä elämän; kotoisista kaloista hauki ja ahven sinnittelevät mainitun ilmiön kanssa pisimpään.