Teksti ja kuvat: Alpo Rummukainen
Olen sitä ikäluokkaa, jolla on vielä omakohtaista kokemusta metsätöistä ennen kone-aikaa, joten tuntuu, että on lähes velvollisuus merkitä muistiin niistä edes jotain. Tosin muistot alkavat muuttua hatariksi muistikuviksi, joten on pidettävä kiirettä
Periaatteessa mikään ei ole noista päivistä muuttunt. Työn tekijän itsensä on oltava työkunnossa. Hänen on osattava työnsä. Hänen on osattava pitää itsensä ja työvälineet kunnossa. Tosin silloin ”ennenvanhaan” pääsi metsätöihin kouluttamatta, sanottiin, että työ neuvoi tekijäänsa. Silloin oli helppoa, kun jokainen kaadettava puu oli valmiiksi merkitty.
Nyt metsäkoneella harvennushakkuuta suorittavan pitää olla myös ”metsänhoitaja” joka osaa valita viisaasti otettavat ja jätettävät puut, ja monta muuta asiaa, mistä meidän pokasaha-aikaan ei tarvinnut tietää mitään.
Sahanterän kunnostuksesta
Pokasaha- aikaan työvälineet olivat varsin vaatimattomat, mutta elleivät ne olleet kunnossa niin tilipussi olisi jäänyt laihaksi.
Sahanterän kunnostusvaiheet
- Piikkien tasaus eli fuukaus
Ensimmäiseksi tasataan (fuukataan) piikkien päät litteällä tihesyisellä viilalla. Avuksi tarvitaan kapula, johon on sahattu suorakulmaan rako sahanterää varten. Näin pyyhkäistään lattaviilalla terä päästä päähän niin, että jokainen piikin kärki kiiltää. Eli tylsytetään sahan terä tahallaan. Näitä kapuloita saattoi olla jossain myytävänäkin.
2 Haritus
Sahan harituksella tarkoitetaan piikkien taivuttamista vuoroin vasemmalle vuoroin oikealle, että sahanterä mahtuu siinä raossa liikkumaan. Turha kärsiä sahan pihistämisestä, näillä konsteilla pitäisi selvitä tavallisimmista pihistyksistä.
Haritusmittarissa on kääntyvä viisari sekä asteikko. Tällä saa parhaan lopputuloksen kun oppii tietämään kuinka paljon piikkejä väännetään .. Mutta kuten sanottu, työ neuvoo tekijäänsä. Pakkohan se on joskus onnistuakin.
Pitää vain ihmetellä, miten ihmeessä ne silloiset metsurit näkivät tuon työn tehdä.
Kuvassa viilaan valoisana päivänä ja silti tekee tiukkaa. Silloin ”pokasaha-aikaan” savotat olivat talvella pimeimpään aikaan. Kesällä ei hakattu. Savottakämpällä valona parhaimmassa tapauksessa oli Tilley tai Hasac kaasulamppu. Sekin roikkui katossa ja häikäisi vain silmät. Nyt minulla on ollut hyvä led otsalampu, mutta sahan viilaus on silti yhtä tuhraamista. Tulee mieleen elokuva Kalle Päätalo nuoruutensa savotoista, missä hän hämärässä viilasi ”lutikanperseitä.” Niitä minullakin pyrkii yhä tulemaan jos viila lipsahtaa liian piikin kärkeen.
Sitten vain kokeilemaan
Saha on terävä, mutta taitaa olla kuljettajasta kiinni
Sahan teroittamisen vaiheet: Ensin fuukaus, sitten haritus ja lopuksi viilaus.
Kiitos Kalevi korjauksesta. Tuli mieleen vielä muutama sahan viilaukseen liittyvä juttu.. Eräs mies oli sitä mieltä, että viimeiseksi (viilauksesn jälkeen) voi fuukata taskupeilillä ja joku oli sitä mieltä, että viilauksessa syntynyt kierre pitäisi vuolaista pois.. En tiedä. Minusta nuo menee jo hienostelun puolelle
Kalevin lisäykseen vielä yksi ihan viimeinen vaihe, jonka aikoinaan työkalumestarit tekivät.
Pieni silmä neula ja sahan terä vinoon asentoon ja silmäneula pantiin sahan terälle ja katsottiin silmätarkkana miten tasaisesti se neula liukuu hammastuksen välissä alamäkeen.
Kotipihassani oli vanha puutuoli, jonka selkänojan ylimpään poikkipuuhun oli tehty ura ison kaarisahan eli Motti-Mikon huoltoa varten. Saha laitettiin roikkumaan terästään uraan kaari alaspäin ja huoltaja istui kahareisin tuolille kasvot selkänojan suuntaan. Tällä tavalla oli varsin helppo suorittaa sekä jakopihdeillä tehtävä haritus että viilaus. Isäni neuvoi viilaamaan terän hampaat niin, että niiden kärjissä ei ”päivä kiillä”!
Kiitos Jussi.. Ovatpa keksineet. Ei ollut Verkkolammen kämpällä mitään tuolia tai pukkia sahan viilauksen helpottamiseksi. Pöydän reunalla sitä jokainen viilasi miten parhaiten taisi, tai sitten päivänvalolla metsässä kahvin kiehumista odotellessa.
Isäni 1903 syntynyt sodat eturintamassa itsenäisyyttä puolustaneena ei halunnut moottorisahaa käteensä ottaa. Me pojat savotoilla moottorisaha hommat teimme. Isäni puut ajoi hevosella ristaniin. Kun olin savotalla 13 vuotiaana isäni oli 67 vuotias. Justeerin, pokasahan sekä puukkosahan teroituksen ja piikkien jaon teon hän minulle opetti. Kun piikit oli jaettu oikein laitoimme terän noin 45 asteen kaltevuus kulmaan ja ohuen silmäneulan piti liukua piikkien välissä terän pituuden päästä päähän.