Olinhan siellä minäkin. Kuva EJ
Erään maatalon ikäiseni pojanvesselin kanssa värkkäiltiin kaikenlaista kesäistä silloin tällöin, tekemistä riitti ja aika kului kuin siivillä. Kerron nyt pikku kolttosesta, joten en kehtaa paljastaa ”rikostoverin” nimeä. Tehköön sen itse, jos lukee tämän, tunnistaa itsensä ja päättää tulla kanan pesiltä esiin. Olihan siellä talossa tyttöjäkin, mutta niin kuin laulussa sanotaan ”Meit oli poikia raitilla viis, mutt ei me välitetty niist”. Myöhäistähän sitä on nyt yli 50 vuoden jälkeen katua.
Emme me mitään erityisiä paheita harrastaneet. Ainakaan tahallaan. Saattoihan niitä jotain vahinkoja sattua, niin kuin tekevälle vain voi. Mutta yksi tapahtumasarja on jäänyt erityisesti mieleeni. Oli varmaan joku pikkunaula asukkipojan taskunpohjalla ja hän (minun mielestäni hän!) keksi, että tekemällä sillä reiät kananmunan päihin voi imaista sisukset mahaansa. Näin tehtiinkin mahan täydeltä. Kanat olivat nykytermein vähintäänkin vapaan lattian kanoja ja munivat itse keksimiinsä eri paikkoihin. Hyvin niitä pesäpaikkoja löytyi.
Tuntui tehdyn jälkeen siltä, ettei munien häviäminen pesistä isäntäväkeä ainakaan miellytä, joten pitihän sitä varmuuden vuoksi salata. Se onnistuikin huippuhyvin, kun laitettiin pesiin takaisin tyhjät munat. Harmi, ettei salailu auttanut pitkäksi aikaa. Tuli siihen touhuun erityiskielto, hyvä ettei porttikielto koko huusholliin. Hyväksi se kielto lopulta oli, sillä ei ne mitenkään herkullisia olleet, puolilämpimät raa´at kananmunat. En ole niistä sittemminkään pitänyt. Miten lienee kaverilla munatoti maullaan tänä päivänä.
Sakari H
Naapurissamme asui tempperamentikas täti-ihminen.
Eräänä iltana hän jahtasi kanojaan ja mekkala kuului
meille asti. Siinä kanojen perässä juostessaan polkaisi
vahingossa lautaan jossa oli ruosteinen rautanaula.
Hetken päästä hän ilmestyi meiltä jodia lainaamaan,
ettei tule verenmyrkytystä.
Hänen kanansa tarvitsivat sulhasta. Niinpä hän lainasi
kukkoamme muutamaksi päiväksi. Meitä lapsia ihmetytti,
ymmärsimme kyllä kahvin ja sokerin lainauksen, mutta
että kukkoakin…
Pitovaikeuksien takia kukkomme oli lopetettava.
Perheessämme kukaan ei pystynyt sitä tekemään. Tultiin
tulokseen että naapurin sisukas täti olisi sopiva
siihen hommaan.
Olimme kuulleet että kukko lentää vielä sen
jälkeen kun kaula on katkaistu, se ihme oli tietenkin
nähtävä. Näkemättä jäi, lentoon ei lähtenytkään
päätön kukko vaan kukon tappaja. Kirves kädessään
hän syöksyi hurjistenuuna pihamaalle ja huusi:
”Tappakaa itse kukkonne!”
Maalaistalon tyttösenä seisoin pölkyn vieressä, kun vanhempi
veljeni oli määrätty tappamaan kana. Se ei ollut hänelle mieluinen tehtävä,mutta kuitenkin kirves kohosi ja kanan kaula katkesi.Ja kanaparka lensi kymmeniä metrejä kuin päätön kana.
Sama veljeni käskettiin muutama vuosi myöhemmin lopettamaan
talon ylimääräinen kissa. Hän toimitti asian,mutta kissallahan
on seitsemän henkeä, joten jonkun päivän kuluttua kissa
naukui oven takana kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Äitinä olen joutunut seuraamaan monet itkut, kun ainakin pari kertaa kissamme on ollut kolaroituneena kotiin ja Seppo joutui lopettamaan kissat – ei kirveellä kuitenkaan – kyllähän siinä on itku minultakin pääsi. Tää on elämää……………..
mirjasisko
Kana on komea – olen joskus halunnut tuollaisen vaikka täytettynä,
mikä tietysti aiheuttaa ihmetystä joissakin.
Maalaistalossa näki elämän kiertokulun,syntymän ja kuoleman.
Nämä läheisiksi tulleiden eläinten kuolemaan liittyvät tapahtumat jäivät loppuiäksi mieleen. Kuvan kukko on tosi komea,
ottaisin tuollaisen lemmikiksikin.
Aloitin v. 1972 Lemin kirkkoherrana. Edeltäjälläni oli ollut kukko ja kanoja. Kerran ruustinna oli vastannut puhelimeen, jossa tiedusteltiin, oliko rovasti tavattavissa. Ruustinna oli vastannut: ”Tuolla se pihalla härnää kukkoa.” Tarina oli niin tuttu, että Lappeenrannan ystävät toivat uudelle papille tervetulolahjaksi kukon ja kertoivat edellä tapahtuneen. No, minä sain lemiläiseltä maatilalta kukolleni muutaman ”naiskaverin” En koskaan päässyt selville, millainen liitto haaremissa vallitsi. Mutta vihaiseksi minäkin – vaikken rovasti ollutkaan – kukon ärsytin. Munat piti pesistä käydä kepin kanssa. En ollut ”raamatullinen”. Kun kukko hyökkäsi, en kääntänyt takapuolta, poskesta puhumattakaan. Mutta komea oli kukko, ihan samannäköinen kuin EJ:n kuvassa. – Terve vaan! -Ierikka.
Mukavia kommentteja on tullut Munakevennykseen, mutta se toinen pojanvesseli ei ole vielä tainnut löytää jutusta itseään. No ehkä myöhemmin. Toivottavasti.
Olin minäkin pikkupoikana erästä kanateurastusta seuraamassa. Kerralla lopettivat varmaan puoli tusinaa kanoja. Kolkkoa oli katsoa, kun pari niistä lähti lentelemään. Toinen lensi ehkä 15 metrin vaakaympyrän ja toinen noin 10 metrin suorakiidon. Vaikka olivatkin pyöritelty pyörryksiin ennen pökylle laittoa.