Muskossa

Muskossa aamut alkoivat siitä, että mummon ja ukin askeleet rupesivat kuulumaan tuvan puolelta.
Tai oikeastaan, minusta tuntuu, että ne olivat nimenomaan ne mummon askeleet, mitkä kuuluivat. Mummo oli aina sitä mieltä, että talosta menee maine jos nukutaan myöhään, siksi varmaan tahallaan asteli niin raskaasti, että sai kesärengit herätettyä. Ja olihan jo aikakin, koska kun me ”työväki” päästiin pystyyn ja aamuteelle, ukki ja mummo olivat jo toista kertaa ruokapöydässä sille aamua. He olivat tehneet aamutyöt ja nyt oltiin jo aloittamassa päivätöitä.

Jos oli heinäaika työtä kyllä riitti meille penskoillekin, vaikka emme mitään ammattilaisia olleet.

Minun homma oli haravoida ”jälkiä”, mikä tarkoitti sitä, että joka ikinen heinän pätkäkin piti pellolta ottaa talteen ja saada seipäälle. Poikien hommat olivat jotakin tärkeämpiä töitä.

Minulle kuuluivat myös ”naisten työt”, auttaminen ruuanlaitossa sekä astioitten tiskaaminen, siivoustöitä ja pyykin pesua. Jos aikaa jäi, oli mansikan keruuta, kasvimaan kitkemistä ja harventamista. Tiskaamisesta en kyllä tykännyt yhtään. Ei se, että itse työ, mutta joskus piti tiskata vain pelkällä vedellä, koska vettä piti säästää ja pesuaineettoman veden saattoi käyttää elukoille juomavedeksi. Minua hienohelmaa inhotti liottaa käsiä siellä rasvavedessä. Mansikan keruu oli ihan mukavaa, kun marjoja samalla sai syödä. Leipominenkin menetteli, varsinkin jos tehtiin kakkuja.

Kaikista töistä mukavin oli kaupassa käynti. Sai lähteä kylälle herrastelemaan. Kauppakassissa oli rahapussi ja ostoslista. Kyläkauppaan oli noin kilometrin matka, äkkiä sen käveli. Suurin osa tarvittavista ruokatavaroista kasvatettiin kotona, kaupasta haettiin sokeria, kahvia, suolaa. Mitä muuta? ”Pallojuusto ja mustoo makkarroo”, elikkä metvurstia, ukille petkutusta, elikkä Pectus-pastilleja. Kaupassa oli mukava istuksia penkillä ja katsella kaupan tavaroita ja seurata kävijöitä. Joskus yritin esittää toivomuksia, että kun voita ei ostettu, niin eikö voitaisi ostaa vaikka margariinia. Se ei tullut kysymykseenkään. Mummo oli seudulla arvostettu voin tekijä, hän kirnusi voin itse ja siitä ostivat lähialueen kauppiaat ja myytiin myymäläautoissa. Minä vaan en siitä voista osannut tykätä, siksi esitin noita toivomuksia. Mutta ukin sana oli laki. Mitään kissanrasvaa ei tähän mökkiin tuuva! Ei auttanut muu, kuin sipasta sitä ommoo voita ihan ohkasesti leivän päälle..

Poikien töitä heinätöitten lisäksi olivat perunan multaus, polttopuun teko ja puitten kantaminen ja muut ”miesten työt”. Ei silloin ollut sähköhelloja, joten olipa kesäkuuma tai ei, ruoka tehtiin puuhellalla ja paistokset paistettiin leivinuunissa.

Yhden velipojan lempityö oli kuitenkin separaattorin pyörittäminen. Hänestä se oli niin mukavaa, että siihen ei oikeastaan muilla ollut asiaa, kun hän oli paikalla.

Muistan, kun noin 10-vuotias velipoika peltotöissä ollessaan ”heitti vetensä” ojaan. Ukki sanoi, että ei sinusta poikarukka tule maamiestä kun ojjaan kuset. Vastaus siihen oli, että ”ei minusta tuukkaan, minusta tulee metsästäjä tai kalastaja”.

Ei meidän kesärenkien elämä ollut pelkkää työntekoa. Illan suussa töitten jälkeen päästiin uimaan joelle tai Rutjan lampeen ja Kaurilaan asti Haisevan lammelle. Velipoika usein meni ongelle kylän poikien kanssa .

Iltaisin laitettiin patteriradio päälle ja kuunneltiin ohjelmaa. Silloin ennen vanhaan oli radiossa jatkokuunnelmia, jännityskuunnelmiakin. Mitenkähän niihin nyt osaisi suhtautua?

Perjantaisin posti toi laatikkoon Nyyrikin ja Sinisen Nyyrikin, joten romantiikkaakin pääsi sitten kokemaan näitten lehtien palstoilla. Ah, niissä aina hyvä voitti pahan ja oli onnellinen loppu.

Pyhäpäivät olivat töistä vapaita. Silloin sai pukea sievemmän mekon päälle ja mennä johonkin vaikka kylästelemään. Ukin vanha polkupyörä, musta naisten pyörä, oli kesäinen kulkuneuvoni siihen aikaan. Tuoreessa muistissa on se, että kun ohjaustangossa olevat puiset ”kädensijat” olivat kuivahtaneet niin, että olivat löysät, liikahtelivat ajaessa ja kädet litistyivät puun ja metallin väliin; ai että se kävi kipeästi monta kertaa. Minusta tuntuu, että muistan joka ikisen kuopan ja mutkan vieläkin väliltä Musko-Kaurila , oli kaksi reittiä, Löppösen mäen kautta tai Huovisen mäen kautta. Löppösen mäki oli jyrkempi. Huovisen mäelle mennessä oli yksi kohta, josta näkyi (näin sanottiin) Venäjän puolelle, ainakin jos nousi seisomaan jonkun korokkeen päälle. Jotakin valkoista sieltä muistaakseni näkyi.

Ajat muuttuvat, ei ole enää asiaa Rutjan lampeen uimaan eikä Huovisen mäen kautta ole tietä.

Eikä ole enää sitäkään mummon mökkiä. Onpahan kuitenkin muistot.
Ja tallessa on minulla myös se mummon rahapussi, jonka kanssa muinoin kaupassa kävin. Ja mummon käsilaukku ja sirppi.

Tuula Turunen