Author name: Tuula

Ukko istuu jakkaralla,sukat makkaralla,pohtii, mielellä masentavalla.Ikämies-ukon päivät pitkiä,mittään ei jaksa, yskä sitkiä,kukkaan ei taho kuunnella,eikä ukon toiveita totella.Siinä istuu, vahtaa ikkunasta,ei lakkaa hyvää toivomasta.Kaverille runon lähettää mesessä,vastausta oottaa silimät veessä.Kohta mesen ilimotus kilahtaa,teksti kirkkaana vilahtaa.– Älä valita turhaan ystävä hyvä,nyt on ulukona ilima parraasta päästä,ei ainakkaa voi valittaa säästä,paa kengät jalakaanja rytkyt päälle,semmoset, sopivat tälle […]

Maaliskuussa kolkytyks naapurimaassa,Privolnojen taajamassa,syntyi poika, Mihail Sergejevits. Kouluun meni, työtä teki, ajoi leikkuupuimuria,myös alkoi etsiä muita uria. Pääkaupungin yliopistosta paikan sai,siellä taidot,kyvyt huomasivat kai,itseään kehitti,matematiikkaa, historiaa selitti,pääaineena lakia oppi! Mietti, pohti, tahtoi uutta,muutoksia, avoimuutta.Kansaa halus raitistaa,votkan äärestä pois patistaa,muuten olo vapaampaa,mutta eväs kansalle kalliimpaa. Tahtoi uutta rakentaa,uskoi, toivoi parempaa. Berliinissä murtui muuri,alkoi silloin muutos suuri?Suuren

Isäntä lähti aamusta hirvimettäle. Minä jäin kotia normalihommiin. Pestyjen pyykkien selevittelyä ja uutta konneeseen. Ja onhan sitä vaikka mitä, ko sais vain laiskuuvelta aikaseks. Että sitä kertyyki. Tuommonen mies, joka aina ahertaa jossaki, tekkee pyykkiä enempi ko vastasyntyny lapsi. Ja tuo ei oo mun keksintö, sen sano pikkusisko aikonnaan just tästä minun kaverista, sillon ko

Inspistä miettimässä istun tässä,mittään ei mistään tuu,itkuunko vääntyy suu? Tapana on ollut sääntö,jotta aina oltava joku vääntö.Pittää tehä, osata ja jaksaa,vaikkei isontaa voi taksaa. Ei kukkaan käske kyllä,sitä vain luuloa itte piän yllä,että kyllä minä vielä sen verran,ainaski tämän kerran. Sitä miettinyt pari päivää,oikeesti ei huolen häivää. Hoijoks otettava vanha taito,ensin pulloon kahvi ja maito,sitten

Olen ollut lomaparatiisissani muutaman päivän. Alkuun oli jonkun verran hoidettavia asioita, mutta suurin osa ajasta on mennyt tyyliin”aika mennee aatellessa, päivät päätä käännellessä”. Nämä muutaman päivän mittaiset jalottelureissut ovat oikeasti aivan siunaukseksi sopivaa omaa aikaa. Pienistä huushollihommistakin saa ”mitäsinäsielläteet-kyselijöille” laadittua kunnon kertomuksen siitä kuinka olen taas siivonnut ja leiponut. Enhän minä heille esitä asiaa niin,

Kerralla kellahti maailman tilanne mullin mallin, tuntuu, että mistään ei tule mitään, mikään ei onnistu, eikä edes kiinnosta. Naurattanut ei ole muutamaan viikkoon. Masennuksen puolelle nakkaa ajatukset, vaikka kuinka ymmärrän, että hätä ei just nyt ole täällä minun torpassa. Muualla se on. Mustan Meren pohjoispuolella. Jotakin tehdäkseni, kaikkeen kyllästyneenä, päätän ensimmäiseksi hävittää puhelimesta pois fb-sovelluksen.

Itseäni ja asiaani tehostaen, täältä syrjästä sanelen, laitanpa Värtsiin vuosien takaista juttuani hiukan päivitettynä tähän päivään. Värtsilän taajaman väen väheneminen ja palveluitten katoaminen taas puhuttaa. Minä en vielä luovuta. Väännän vaikka mustan valkoiseksi sen puolesta, että en luovu mielipiteestäni, jotta kyllä se on hyvä paikka olla, vaikka vähänkin silloin tällöin. Minun tieni Värtsilään oli yksinkertainen.

Mies tulee kotiin. Nainen vähän nuilottaa, on omasta mielestään odotellut jo turhan kauan. Mies nakkaa tiskipöydälle muovipussin.– Matikkakeittoa saadaan tänään.– Eikä, minähän olen sanonut, että en tykkää, että minun ruuanlaittoon puuttuvat kylän ukot, minulla on käristys uunissa. Nainen tupisee, vaikka tietää kyllä, että kalapaketin antaja on osannut värkätä saaliin jo ruuantekokuntoon. Nainen on jo vuosia

No se on Saara täällä, rupesin kirjottammaan ku niin tympässee kaikki. Eikä oo oikein kettään, kelle soittas. Eikä kettään näy missään. Se on äitimuoriki nyt pistetty maan povveen. Oikkeen vihaksi pistää nyt kun mietin entistä elämää. Sehän ei mulla ikkään oo ollu paljo mittään. Ku minähän en oo kukkaan enkä mikkään. Tai ainaki niin luulevat.

– Eikö sitä jo lähetä ajeleen kottiin. Pääsee talon väkiki levähtään.– No joo, mutta mitä jos ajettas tuolta toisen kunnan kautta vielä, jos löyvettäs se Yhen Miehen hoitopaikka, käyvään kattomasa, onko se misä kunnosa. Ei siitä iso kiekka tulis.– Sama kai se on. No älä ny sinne käänny, son tuola toisesa suunnasa se tiehaara, mistä

Ikää oli kai yksitoista-kaksitoista kun rupesi kummasti kiinnostamaan sivusta kuunnella isompien tyttöjen juttuja. Enhän minä niistä paljon mitään ymmärtänyt. Mutta selväksi tuli, että odottivat lauantain sanomalehtiä, siinä olivat tanssi-ilmoitukset ja piti heidän tietää, missä soittaa Kuljun Paavon orkesteri. Sinne menivät, jos millä pääsivät. Myöhemmin tulin minäkin tietämään, että Paavo oli suosittu muusikko, joka kelpasi säestämään

Luostarialueen rakennusten kupolit näkyvät kauas mutkaista tietä ajettaessa.  Kyltti tien varressa kertoo, että ”tästä alkaa luostarialue.”  Luostarin portin jälkeen tien vasemmalla puolella on pieni portinvartijan rakennus. Vähän matkan päästä tie kääntyy parkkipaikalle. Alueen ilme on rauhallinen, tyyni, vaikka siellä monenlaista kulkijaa näkyy liikkuvan.  Työmiehiä, turisteja ja luostarin asukkaita mustissa kaavuissaan. Mitä ihmiset täältä hakevat?  Olen

Jos on muutaman päivän lojunut laiskana Värtsilän Eldoradossa, tulee meleko varmasti synnin tuntoon. Alakaa tuntua, että on varkaissa ku ei mittään tee. Töiksihän ei lasketa esimerkiksi huushollihommia. Jottain pitäs teherä. Joko lähtiä kottiin tai ruveta tekemään jotaki hyödyllistä. Kotia lähtöä voi siirtää, ei oo kaverikaan kotona hirvenmettästysaikana. Ja siellä jos saalista tullee, saa saaliin jatkojalostettua

Se poika se osasi aina itseänsä ylistää. Oli tehnyt jo pari konkkaa, silti mennä porskutti eteenpäin niin, että lompsassa oli aina joku saturainen. Osasi pelata kauppahommistansa aina jotakin itselleen, kehtasi kehua kehnoimmallekin tavaralleen hyvän hinnan. Hän kehui, että nuorena hänellä oli aina teltta auton perässä, sitä saattoi hyödyntää, jos sattui saada pyydystetyksi jonkun kimulin. Ja

Koronakriisin aiheuttamat säännöt ens alakuun tuntuivat ihan isoilta rajoituksilta. Muutaman päivän kun olin elänyt sataprosenttista kotielämää tyylin väläkkärit, villasukat ja flanellipaita, huomasin, että eihän tässä minun kohdalla oikeastaan mikään ole muuttunut. En muutenkaan ole mikään kyläluuta; kotona olen, käyn kaupassa, postilaatikolla ja roskat viemässä. Aina normaaliaikanakin liian paljon tietokoneen ääressä, nyt vielä enemmän, kun pitäähän

Muuan akkakopla on viime vuosina tavannut keskenään kahvitella maaliskuun kahdeksantena ilman mitään sen kummempia krumeluureja. Kekkereihin on osallistunut puolen tusinaa naista, iältään eläköitymisiän kahta puolen. Sitä ikäluokkaa, jonka nuoruusaika sattui viiskymmentäluvun lopulle ja siitä eteenpäin, Kekkosen aikaan. Päivän ohjelmasta on sovittu vain se, että tarjoilut eivät tarvitse olla kovin ihmeelliset, mutta nälässä ei olla. Pääpaino

Alpon hienot kertomukset käsivälitteisistä puheluista ja radioaalloista herätti minutkin muistelemaan. Meijän rotinakunnan pennuilla kauan sitten omat ensimmäiset puhelinlaitteet olivat mallia ”Saimaa-aski”. Oltiin viritetty kotitalon yläkerran ikkunasta kalastajalanka pihan yli saunakamariin. Kalastajalankaan oli molemmissa päissä kiinnitetty tyhjä Saimaa-aski. Näitten värkkien välityksellä keskusteltiin keskenämme puhumalla tupakka-askiin. Uskomus oli, että puhe tuli lankaa pitkin, mutta tosiaan en nyt

Pari viikkoa ennen joulua erään pariskunnan tuvassa käy kova kaplakka. Nainen tekee selkoa lähestyvästä joulusta ja toivomuksistaan. – Minä en jaksa nyt ruveta taas leipomaan ja paistamaan, siivoamaan, lahjoja hankkimaan. Ja mitä varten? Kaheltaan kuitenkin ollaan. Miltä se enää tuntuu mikään joulu tai muu. Eikö me tämän kerran voitaisi häipyä pois kotoa. Ajattele, mennään johonkin,