Inspistä miettimässä istun tässä,
mittään ei mistään tuu,
itkuunko vääntyy suu?
Tapana on ollut sääntö,
jotta aina oltava joku vääntö.
Pittää tehä, osata ja jaksaa,
vaikkei isontaa voi taksaa.
Ei kukkaan käske kyllä,
sitä vain luuloa itte piän yllä,
että kyllä minä vielä sen verran,
ainaski tämän kerran.
Sitä miettinyt pari päivää,
oikeesti ei huolen häivää.
Hoijoks otettava vanha taito,
ensin pulloon kahvi ja maito,
sitten sankko pyörän tankoon,
kohta puolat muovisankoon!
Jos puolukoille vielä aikasta?
Saapi kuitenki ilimaa raikasta.
Se on kyllä justiinsa näin
ja kohta suukin vääntyy oikein päin!
Melekeen justiin niinkun Tuula kertoo, vuan miun mielestä ämpärin vois jättee kotiin.. Se on sitä vanahoo hapatusta, jotta aina pitäis olla tekemässä jotai tähellistä. Se ajatus on imetty ajat sitte isoäitin rintamaijosta ja vierottuminen viep useemmaan sukupoloven ajan. Vuan voishan sitä alakoo opetella. Mukava ois katella hyvällä ilimalla puolukkamättäitä ihan huvikseen ja jos reppuun ois sattuna lähtemään kahvipullon kansa joku astia tai muovipussi niin voishan siihen keräillä niitä komeimpia puolukoita.. veis vaikka semmoselle nuapurille mikä ei ite piäse mehtään tai minnekkään. Siinäki suattas oma tylsyys unohtua ainai vähäks aikoo.
Kiitos Tuulalle ajatuksia herättävästä runosta
Kerran isä ja poika tappoivat tylsyyttä eläintarhassa. Poika puhkui intoa ja sanoi isälleen, että katso isä, tuolla on kaneli. Isää melkein hävetti pojan tietämättömyys, kun joutui korjaamaan, että sehän on karahvi.