Ikkunasta kattelen

Ikää oli kai yksitoista-kaksitoista kun rupesi kummasti kiinnostamaan sivusta kuunnella isompien tyttöjen juttuja.

Enhän minä niistä paljon mitään ymmärtänyt.

Mutta selväksi tuli, että odottivat lauantain sanomalehtiä, siinä olivat tanssi-ilmoitukset ja piti heidän tietää, missä soittaa Kuljun Paavon orkesteri. Sinne menivät, jos millä pääsivät.

Myöhemmin tulin minäkin tietämään, että Paavo oli suosittu muusikko, joka kelpasi säestämään isojakin tähtiä, kuten Olavi Virta ja Junnu Vainio. Tarina kertoo, että vain Kinnusen Lailalle ei kelvanneet pohjoisen soittajat, etelämpää olivat hänen säestäjät. Paavolla oli useitakin omia orkestereita, ainakin Guapita ja Lolitas.

Silloin kun en vielä mitään mistään ymmärtänyt, oli minulla kuitenkin pieni tilaisuus vähän päästä asioista jyvälle.

Meidän kotia vastapäätä oli nuorisoseurantalo. Lauantai-iltaisin kun muu talon väki jo nukkui, tai ainakin luulin niin, pistin salaa ikkunan raolleen, ja nousin kurkkimaan ikkunasta.

Tiedättehän, se ääni kun piikkikorkokenkä astelee soratiellä. Siinä on jotakin, mikä kuulostaa vaaralliselta.

Ja se näky, kun tytöt käsikynkkää kahden tai kolmenkin tytön ryhmissä pönkkahameissaan ja korkokantakengissään hitaasti keinahdellen astelevat kohti tanssitaloa. Käsilaukut ja sifonkihuivit. Tyyliä!

Kohta tulee poikia, tyttöjen perässä näköjään kulkevat. Harvemmin heitä näki pyhäkamppeissa, valkoisissa paidoissa ja kravateissa. Tukat kammattu tötterölle edestä. Ne hurmankiharat, muistatte varmaan!

Eniten ovat kuitenkin mieleen jääneet ne, jotka tulivat moottoripyörillä. Nahkarotsit ja teräväkärkiset kengät, kirkkaan väriset huivit kaulassa, avopäin. Nämä olivat jo sen ikäisiä, että kävivät töissä. Tuskin näillä kylillä prätkiä olisi muuten osteltu. Ainakin muistan Immun. Minun mielestä ihan käsittämättömän komea mies, aivan kuin Elvis tai James Dean. Heistä olin kuvia nähnyt.

Pyörineen tekivät kierroksia tyttöjen ympärillä. Kattelivatko, jotta kukahan olisi sopiva pyörän kyytiin? Arvuuttelin, kuka kenellekkin sopsisi.

Ymmärsin, että jotakin oli tekeillä. Jotakin tärkeää. Tai romanttista?

Tanssitalosta kuuluu musiikkia, joku nainen laulaa ”Anna arpisten haavojen olla, ei niitä auki repiä saa”. Olisiko ollut Hepo-ojan Vuokko? Semmoisen nimen oli joskus nähnyt tanssi-ilmoituksissa.

En varmasti ymmärtänyt, mitä ne arpiset haavat ovat. Pikkutytön mielessäni yhdistin ne sota-aikaan, haavoittuneita tiesin.

Eipä pitkään mennyt, että noitten haavojen merkitys selvisi. Elämä opettaa!

Viimeistään ”Vaan julma tiikerihai” saa porukat sisälle taloon.

Minulle tulee jo hätä, näkiköhän joku, että minä kyttään ikkunasta. Toivottavasti ei, minähän katson ihan vain siitä alareunasta. Päivänsinipurkin takaa.

Välillä soitossa kuuluu olevan tauko ja porukkaa lappaa ulos.

Jotkut pojat näkyvät menevän talon takaa metsään. Minä tiedän! Heillä on siellä joku pullo sammalmättäässä piilossa. En ole nähnyt, mutta olen kuullut kun isommat pojat ovat sanoneet tietävänsä. Mutta nuo, jotka sinne menee, ovat vielä isompia. Ainakin kymmenen vuotta minua vanhempia. Ehkä.

Sitten kun soitto taas alkaa, piha tyhjenee. Nyt on ruvettava nukkumaan. Tarkkailen taas ensi lauantaina.

Pyhäaamuna ollaan melkein kaikki kylän penskat tutkimassa tanssitalon ympäristöä. Ei siellä mitään kummempaa, tupakan tumppeja ja purukumeja on syljetty pihan reunoilla.

Kyllä talonmies ne hoitaa pois ennen seuraavia kemuja.

Tuula