Kyläreissun jäläkeen toinenki tapaaminen

– Eikö sitä jo lähetä ajeleen kottiin. Pääsee talon väkiki levähtään.
– No joo, mutta mitä jos ajettas tuolta toisen kunnan kautta vielä, jos löyvettäs se Yhen Miehen hoitopaikka, käyvään kattomasa, onko se misä kunnosa. Ei siitä iso kiekka tulis.
– Sama kai se on. No älä ny sinne käänny, son tuola toisesa suunnasa se tiehaara, mistä sinne pääsee. Minä googletan, sehän on sanonu, että kirkon ja hautausmaan vieresä on se paikka. Se kirkkohan kyllä näkkyy varmasti heti ko keskustaan ajjaa.

Puolen tunnin päästä

– Kato, tuolon kirkko, kiepauta sinne.
– Ja tuoson joku ukko rollaattorin kans ja toinenki, mee kyssyyn, jos vaikka tuntevat, niin tietää ne misä se on.

Mies mennee, jaakaa viitisen minnuuttia ukkoin kans

– Tunsivat ne sen, on siirretty toiseen hoivapaikkaan, käskivät sanua terveisiäki. Menny kuulemma välilä huonomppaan kunttoon, mutta ei ihan kauhiasti.

Paikka löytyy

– Näkkyy olevan yksityinen paikka. Ovet aukiaa automaattisesti, komiat on aulat, kettään ei näy.
– Kokkeillaanpa tuota käytävän ovia. Ei aukia.
– Tuola toisela puolela näkkyy joku ihiminen, jotaki kärryä pukkaa.

Sinne ovi aukeaa, mies mennee, kysyy tuttua miestä, onko mahdollisesti täällä.

– On täälä. Minäpä käyn sannoon hoitajale. Oottakkaa tuosa aulasa.

Istuvat odottamaan aulaan. Kohta tulee hoitajanainen.

– Tekö sitä olitta kysyny Yhtä Miestä? Oottako sukulaisia vai tuttavia? Mistä te ootta?
– Tuttavia ollaan. Sieltä Yhen Miehen entisestä kotipaikasta ollaan.

Hoitaja saattelee vieraat huoneeseen, puhuu asukkaalle, että ”sulleppa tuli vieraIta”.

Sängyn reunalla istuu mies. Kirjava pipo päässä, kirjoneuleinen villapaita päällä. Silmiin syttyy ilo!

– No voi herttinen, miten tet osasitta tänne tulla. Voi maalima senttään. Että osasittaki. Istukkaa! Sanoppa ensteks, miten sulla on nyt kisat menny? Ookko pärjänny?
– No eihän niitoo nyt ollukkaan kilipailuja vuotteen, ko kaikki vain peruttaan tämän koronan takia. Oothan sinä siittä kuullu ja tietonen? Vaan miten sinä itte jaksat, ookko kuitenki jonkulaisesa kunnosa?
– No niin kai son tullu joku ruottalaisten hommaama lentävä keuhkotauti. Ei mulle semmonen tuu. Minnoon koko ikäni liikkunu ja kuntoillu. Ja kattonu, mitä syön. Allaslohta äläkää syökö kukkaan.
– Ei mulloo mittään ko näistä pääsen. Mies osottellee sängyn reunalla roikkuvaa pussia.- Ruottin kautta tullee kaikkia asioita. Kivespusseissa on kuulemma tuotu huumeitaki kahensaantuhannen eestä. Aatelkaa. Kakssattaatuhatta.

Mies katsoo vieraana olevaa naista.
– Tiijäkkö sinä, että tämän sinun kaverin kans minoon kulukenu vaikka misä? Mutta sinua minen kyllä muista.
Nainen ottaa kasvomaskin pois
– Miten niin et muista, oothan sinä meilä käyny usian kerran. Aina kehuit minun pullaa ko paistoin.
– No kyllä kai minä sen muistan. Sinä voila leivoit. Sen minä muistan. Ja tehän asutta sielä eri paikasa ko misä on se toinen talo, josa vain piättä pienet lämmöt päälä. Sielä ei nyt asu kettään.

Miehet puhelevat keskenään, vieras kertoilee asukkaalle yhteisten tuttujen kuulumisia, kuka missäkin kunnossa ja kuka minkäkin ikäinen.
– Minäs vuona se sinä olit syntyny? Oliko kolomekymmentäneljä?
– Ei ko kolomekolome elukuusa. Karkausvuona oon syntyny.
– Ei se kolomekolome oo karkausvuosi. Mutta ei sen oo väliä. Sulla tullee kesälä kaheksankaheksan tai kaheksanseittemän. On siinäki jo ikkää. Vieläkö teet yhelä käelä punnerruksia? Pystykkö?
– Pystyn, varmasti. Ko pääsen näistä.. Osottaa pussia sängyn reunassa.
– Minähän oon aina teheny töitä ja liikkunu paljo. Ruukasin mennä viikonloppuna töijen jäläkeen käymään mummun ja papan tykönä. Ko ne hoitivat minua ja minä tein sielä niile pikkuhommia. Sitähän oli sillon aina hommaa. Ja kaikkien piti tehä. Ja naisiaki mullon ollu paljo. Joskus olin kahenki kans kihiloisa saman kuun aikana.

Kaapin päällä on mustavalkoinen hääkuva, viisikymmentäluvulta.

– Sitte tuli tuo. Ko se tahto, että ”ala sinä minun kans”. Se aina hoiti kaikki asiat. Siivos ja teki kaikkia. Ja minä olin sen saattohoitajaki jonku aikaa. Ko ei se ennää paljo kuullu eikä nähäny mittään. Mutta pijin kättä sen ottala ja toisela käelä käjestä kiinni, tiesi se sillon, että kyllä minä oon siinä.. Niin. Sillain se on.

Vähän aikaa on hiljaista. Asukas huomaa ison Fazerin Sinisen suklaalevyn pöydällä.

– Miten te muistitta tuonki. Että tykkään.
– Kyllä minä muistan kuin perso sinä olit suklaalle. Oli aina auton takapenkki murusia täynnä ko toskasit niitten kans.
– Se on parasta tuo sininen. Muistakko ko ammuin viime vuonna nollat? Mulla on palakintoja vaikka kuin paljon, tuolaki on nuo, kulta, hopia ja pronssi.

Korkean kaapin päällä on pokaaleita rivissä.

– Olympialaissiin olis lähtö, mutta vissiin ne nyt peruttaan neki.

Hoitaja tulee huoneeseen, tuo iltaruokaa

– Se on kuule meän lähettävä ajeleen kotia, sulla alakaa iltahommat. Passaahan sulle, että tullaan käymään toisenki kerran.
– Passaa. Ja täälon niin kaikki hyvin, ko tytöt hoitaa kaikki ja sapuskaa tullee monta kertaa päiväsä. Nykki mannapuurosta lähtiin ja vaikka mitä. Eikä mee kauan ko tullee aamumössö. Ja tuota nappia saa painaa jos jotaki tarttee. Täsä on kolome eri nappia, mitä minä voin painaa sitte jos tartten jotaki.

Ajelevat kottiinsa matkalaiset. Helepottunut olo, kyllä sillä Yhellä Miehellä siellä hyvin mennee. Niinkö aina.