Kekrijuhla

 

 

 

Kekrijuhla

 

Kekrijuhlassa on huomattava tuo muinaisten pakanallisten juhlain yleinen ominaisuus, juhla- ajan epämääräisyys. Sen lisäksi tulee vielä varsinkin vielä myöhemmässä Kekrijuhlan vietossa ilmi se seikka, että siihen näyttää yhtyneen useamman nimisiä eri juhlia niin kuin Jakoaika, Vuodenalkajaiset ja Runtu.

Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, ollen määrättyä päivää syysjuhlan vietolle vainajahenkien kunniaksi, vaan semmoisena juhlana vietetty ”Jakoaika”, Virolaisilla Hinge kuu 1. ingede aik, on kestänyt ainakin yhden viikon, jopa kauemminkin. Kun katolinen kirkko yhdeksännellä vuosisadalla yhdisti henkisen palveluksen sielujen päivän viettoon, niin sai siitä pohjoismaissakin henkien muistojuhla määrätyn aikansa, oltuansa ennen kuuluva muiden erityisten juhlain nk. syysjuhlan ja joulujuhlan viettoon. Pakanuudenaikaiset uhrimenot jäivät paikoilleen sielujen päivän viettoon, mutta niiden tarkoituksena selitti kirkko olevan vainajain sielun olon helpottamisen kiirastulen kärsimyksissä, ja vähitellen sitten muodostui koko juhla kansankin käsityksessä kristillisten pyhimysten muistojuhlaksi. Henkien syysjuhlan muinainen viettäminen näyttää suomalaisilla ryhmittyneen myöhemmin Pyhäinmiesten päivän ja Mikkelin päivän ympärille, edellinen juhla näistä pysyen Kekri- juhlan nimisenä aina viime aikoihin asti. Osa syysjuhlan vietosta näyttää myöskin ryhmittyneen Martin- ja Kaisan- päivän ympärille.

Jakoaika

Jakoaika on Pyhäinmiesten päivän aika Mikon päivästä eteenpäin, silloin kun eläimet jakaillaan, so. tapettavat tapetaan ja erotetaan ne, jotka jätetään talveksi; silloin myöskin eläimen ruoka jaetaan. Se hiljaisuus, jolla jakoaikaa vietettiin, todistaa tämän juhla- ajan tarkoittaneen henkien kunnioittamista. Syksyllä Jakoaikana ei pidä tapulla (pesukartulla) loisauttaman(läiskäyttämän) eikä veitsiä veristämän, niin karja hyvin menestyy. Jakoaika, usein ( Jaka- aika) on viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinpäivän. Sen nimestä ja tarkoituksesta ei ole selvää. Mainittuna aikana ei saa joitakuita töitä ja askareita tehdä. Nuori emäntä oli asettanut vaatepesun eli sotkun, vanha muori muistutti ihmetellen, miksi hän sitä tähän sopimattomaan aikaan oli asettanut. Vanha usko on, että kun kauvas sotku kuuluu, niin liki sudet tulevana kesänä tulevat ja niin likeltä ne syövät ja repivät talon eläimiä. Jos Jakoaikana ( marrask. 1- 8 p.) sotkee pyykkiä tai antaa asiaa naapurille, niin susi raatelee kesällä elukoita. Itä- Hämeessä ja ja Länsi- Savossa ennen pyhitettiin suuresti Jakoaikaa, joita oli kaksi, uusi J.a. marraskuun 1. päivästä 11. päivään ja vanha J.a. saman kuun 1.päivästä 25. päivään. Sinä aikana pantiin kuitenkin useita töitä, varsinkin kalanpyydyksiä alkeille, että niitä seurasi hyvä onni.

Runtu

Runtu, kun kaikkein viimeinen riihi tuodaan aittaan ja viimeiset viljat on koottu, papuja ja herneitä niihin kuitenkin lukematta, ne puidaan syksympänäkin. Riihen viimeinen työ sovitetaan loppumaan puolipäiväksi ja annetaan silloin parempaa soppaa ja muuta hyvää ruokaa. Runnuksi kutsutaan Halikossa myöskin palkollisten omia päiviä, joita heillä vuoden kuluessa oli Mikkelinpäivä, useampia päiviä Pyhäinmiesten päivän aikana, Kynttilän ja Paavalin päivät. Näinä päivinä ei heille annettu muuta työtä kuin vaan toimittivat tarpeellisemmat talon askareet. Pidetään runtua runnun alla, Köyryä köyryn selkään.

Kekrijuhlaa vietettiin myöskin kiitokseksi runsaasta karjanruuan saaliista. Ganander kertoo Kekrijuhlan valmistuksista ja sen vietosta, että Kekri (Pyhäinpäivä) oli suuri ja vanha juhla, jolloin iloittiin vuodentulosta ja viljankorjuusta, sekä asettaa tämän juhlan yhteyteen Vuodenalkajaisten ja Sielujenpäivän kanssa. Kekriksi tappavat karjalaiset lampaan niin kuin Ollin päiväksikin ja syövät sen muun ruoan mukana oluen ja viinan kanssa taikatempuilla samoin kuin Ollin päivänä, vaan vieläkin suuremmilla juhlamenoilla. Ei edes saanut maistaa saunanlauteilla imeltymässä olevia maltaita, sillä siitä ajettui maistajan kaula.

Karjalan alueella on Kekrijuhlan vietto, saaduista tiedoista päättäen, ollut yleisin Pohjois- Karjalassa, mutta jotenkin varmana voipi pitää, että se on ollut tunnettu myös Etelä- Karjalassa. Uukuniemi: Kekrin aattoiltana oli tapana, että jätettiin Kekrin- hönttämät yksin huoneeseen. Samalla seudulla uskotaan, että Kekrin hönttämät tulevat viemään pois tyttöjä, jos heillä ei ollut Kekriin kehrättynä rihmavyyhti. Rääkkylä: Keyriksi valmistettiin hyvät juhlaruuat, samalla tavalla laitettuina kuin hautajaisruuatkin. Niitä ei saanut kukaan maistella, ennekun ne oli pöytään pantuna, ja se oli valmistettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille, joita kutsuttiin Keyrittäriksi. Ne tulivat Keyrinä entisille kotopaikoilleen. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja valmistettiin kylpy lämpimän veden kanssa, vastat haudottiin valmiiksi, saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin piti olla, joilla harjasivat päänsä. Perheen kylpyaikana oli sitten tuvassa ruokapöytä odottamassa Keyrittäriä syömään, että he saivat rauhassa ravita. Kolmas päivä Keyrin aattopäivästä kutsuttiin Keyrin Henkienpäiväksi. Silloin menivät ne kuolleet henget takaisin hautoihinsa lepäämään.

 

Matti Waronen: Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla. Helsingissä, suomalaisen kijall. seuran kirjapainon Osakeyhtiö 1898.

Otteita, hautakiven kuva: Maija-Liisa

Matti Warosen kuva Museoviraston kuvakokoelmasta. Kuvaaja K.E. Stohlberg noin v. 1900