Lapsuudessani lähes kaikki hiihtivät. Hiihtotaito oli varsinkin maaseudulla lähes välttämätön taito. Jo alle kouluikäisenä sain ensimmäiset kokemukseni suksista ja hiihtämisestä. Sukseni olivat eri paria ja lisäksi toinen suksi oli katkettuaan pellinpalasella liitetty. Niillä rähjäisillä näystäsuksilla hiihdin, kun ei parempiakaan ollut. En tiedä, keneltä olin ne perinyt. Valmiita latuja ei ollut kuten nykyään on. Latua oli […]
Oli keskikesän aika. Useiden päivien aikana pysähdyimme olohuoneen ikkunan ääreen katsomaan järvinäkymää, joka oli jäämässä pihalla kokoa kasvavien puiden taakse näkymättömiin. Itse talon ylempänä mäentöyräällä tulisi päästä myös oikeuksiinsa, kun pihan suurien puiden varjot lepäsivät milloin mistäkin suunnasta sen yllä. Pihapuiden tulisi muutenkin näyttää edes jossain määrin hoidetulta. Siinä oli hyvä syy aloittaa savotta. Esitin
”Nyt takki päälle ja menoks!”huusin isännälle samalla kun vedin kenkiä jalkaani. ”Minne?” hän kysyi. ”No, siitähän oli lehdessä. Oi niitä aikoja. Mehän päätimme mennä sinne.” ”Niin, se Monitoimitalo, nytkö se on?” ”Nyt.” Ehdimme paikalle juuri tilaisuuden alkaessa. Paikkoja oli vapaana enää salin edessä, jonne käskystä hakeuduimme. Tilaisuuden vetäjä, Arto Pippuri mainitsi, että etupenkit joutaa yleensä
Muistan vielä sen hetken, kun nuori mies käveli kotitaloni tuvanovesta sisään. Hän antoi katseensa kiertää ikkunasta toiseen tuvan ruudullisissa, uusissa ikkunaverhoissa. Syksyn pihlajanmarjojen aikaan ne verhot saivat tuvan näyttämään hämärämmältä kuin edeltäjiensä vaaleiden kesäkretonkien aikaan. Minä istuin sängynpäädyssä neulomassa sukanvartta, josta sain kuulla tulijalta kiusoittelua, että sinulla on yksinkertaiset ajatukset, yksi nurin, yksi oikein. Silloin
Lokakuiselle viikonlopulle osui kuulas loppusyksyn sää, jolloin maassa oli kosteutta ja lehtiäkin vielä puissa. Tarkkailimme sääolosuhteita, vaikka ihmissilmällä katsottuna hyvä metsästyskeli ei välttämättä ole sitä koiran kannalta katsottuna. Syksyllä oman hankaluutensa tuovat mätänevät lehdet ja voimakashajuiset sienet. Me kaksi ihmistä olimme palaamassa pariksi päiväksi kohti sitä, mistä kaukaiset esivanhempamme olivat tulleet: kohti keräilevää ja metsästävää
Tiina Talvinen ilmoittautui Korvatunturin ensiapupoliklinikan luukulla. Hikipisarat helmeilivät otsalla ja vatsassa tuntuva kipu oli hallitsematon. Kuumettakin oli. Tonttu luukun toisella puolella otti ojennetun Kelakortin ja merkitsi Tiinan henkilötiedot koneen muistiin. Tonttu käski odottaa hetken aulassa. Sairaalan käytävillä oli hiljaista. Tavallisesti niin kiireisten hoitajatonttujen askelten helinää ja kilinää ei juurikaan kuulunut. – Talvinen, kutsui päivystävä lääkäritonttu
Elämä kuin elokuva- omakustannekirjan julkistamistilaisuus oli Kauppaneuvoksen kahvilassa tämän kuun 5. päivä. Paikalla oli Karjalaisen ja Heilin toimituksen sekä meidän muiden lisäksi valtioneuvos, P-Karjalan syöpäyhdistyksen puheenjohtaja Matti Väistö. Hän oli siksi, koska päätimme lahjoittaa omaelämäkerrallisen kirjan tuoton syöpäyhdistykselle. Virallisten haastattelujen ja puheiden päätyttyä valtioneuvos punasteli 500 kappaleen painoksen äärellä hämillään; siellä yhdistyksessä ei olisi riittävää
Kekrijuhla Kekrijuhlassa on huomattava tuo muinaisten pakanallisten juhlain yleinen ominaisuus, juhla- ajan epämääräisyys. Sen lisäksi tulee vielä varsinkin vielä myöhemmässä Kekrijuhlan vietossa ilmi se seikka, että siihen näyttää yhtyneen useamman nimisiä eri juhlia niin kuin Jakoaika, Vuodenalkajaiset ja Runtu. Suomalaisilla ei näytä, enempää kuin muillakaan niiden entisillä naapurikansoilla, ollen määrättyä päivää
