Akuutti joulukertomus

Tiina Talvinen ilmoittautui Korvatunturin ensiapupoliklinikan luukulla. Hikipisarat helmeilivät otsalla ja vatsassa tuntuva kipu oli hallitsematon. Kuumettakin oli. Tonttu luukun toisella puolella otti ojennetun Kelakortin ja merkitsi Tiinan henkilötiedot koneen muistiin. Tonttu käski odottaa hetken aulassa. Sairaalan käytävillä oli hiljaista. Tavallisesti niin kiireisten hoitajatonttujen askelten helinää ja kilinää ei juurikaan kuulunut.

– Talvinen, kutsui päivystävä lääkäritonttu potilaan vastaanottohuoneeseensa.

Erehdyttävästi Tommi Evilää muistuttava tonttu tervehti Tiinaa kädestä ja tiedusteli oireita. Hän paineli tutkimuspöydälle makuulle käskemänsä turistinaisen vatsaa selvittäen syytä tämän tuskaiseen oloon. Tiina itse epäili ruokamyrkytystä, jonka hän arveli saaneensa paistamistaan joulutortuista. Valmistaikinasta kaulitut tortut luumuhilloineen olivat levinneet epäilyttävästi uunipellille koskaan kunnolla kohoamatta. Jotain outoa siinä oli. Tosin luumuhillo ei Tiinan myöhemmin pakkausta tarkastellessa ollut ollenkaan uunin kestävää. Olisi pitänyt olla eri merkkistä hilloa.

– Akuutti umpilisäkkeen tulehdus, lääkäritonttu ilmoitti Tiinalle. Leikataan! Jäät osastolle!

Lääkäritonttu jatkoi vielä samaan hengenvetoon, että kun joulu on jo niin lähellä, meillä on pulaa hoitajatontuista. Lähes kaikki ovat jo matkalla lahjojen jakoon, siinä työssä kun jouluna tarvitaan kaikki käsiparit. Lääkärin poninhäntä heilahti hänen kääntyessään sanelulaitteensa puoleen.

– Menet nyt tuota punaista linjaa pitkin kirurgiselle osastolle, opasti huoneessa oleva aputonttu Tiinaa. Otat mennessäsi itseltäsi sydänfilmin ja laboratoriokokeet, niitä tarvitaan leikkauksessa.
– Enhän minä itsepalveluna niitä voi ottaa, pelko hiipi Tiinan mieleen.
– Kyllä työ tekijäänsä neuvoo! jatkoi aputonttu tomerana, niin että tonttulakissa oleva kulkunen kilahti kipakasti. – Meillä ei ole paikalla tarpeeksi laboratoriotonttuja.

Tiina Talvinen raahautui käytävää pitkin eteenpäin. Eräässä ovessa olivat kirjaimet EKG, siis sinne. Hapuillen Tiina asetteli vihreät lätkät raajoihinsa ja rintaansa. Hän painoi ilmeisesti sattumalta oikeaa käynnistysnappulaa, koska kone suolsi hetkessä pitkulaiselle paperille melkoista syheröä. Saman se räväytti vakuudeksi näkyville suurelle ruudulle. Sydän sentään löi. Siitä oli todisteena kuvassa kuin sahalaitainen korpikuusikon latvusto.

Käytävän vastapäätä löytyi laboratorio. Kärryyn oli varattu neuloja ja pikkupulloja. Tiina istuutui selkänojalliseen tuoliin, jonka käsinojalla hän kiristi vasemman käsivartensa suonen siniseksi, vaikkei tiennyt suvussaan siniverisiä olevankaan, ihan tavallisia Talvisia vain. Sitten oli kiristettävä hampaat yhteen. Huulta purren hän otti neulasta tukevan otteen, pisti aikailematta neulan suoneen. Vatsakivun rinnalla pisto sinne tai tänne ei enää paljon merkinnyt. Aluksi verta tulvahti avatusta suonesta yhtä paljon hameelle kuin pulloonkin.

Oli vielä aamupäivä. Tyhjyyttään ammottavalla osastolla oli vastassa tonttu sairaala- apulainen.

– Etsi itsellesi vapaa huone ja sänky, hän opasti.
– Niitä on täällä nyt runsaasti. Sen jälkeen käyt suihkussa ja puet yllesi nuo vaatteet, tonttu osoitti käytävällä olevan vaatepinon suuntaan.
– Sitten on vuorossa esilääkitys. Otat kokeeksi yhden pillerin, mutta jos se ei tunnu auttavan, otat vaikka kourallisen oman tarpeesi mukaan.

Tiina valitsi sänkynsä erään huoneen ovenpielestä oikealta. Seinustalla näkyi lavuaari ja peili. Katonrajasta roikkui televisio, joka lähetti parhaillaan jotain piirrettyä ohjelmaa. Avaruudessa leijailevia satuhahmoja pehmoisine lumihiutaleineen. Niin onnellisia näyttivät olevan. Hänen oma joulunsa oli vaihtunut sairaalavuoteeseen. Tältä joululta saivat laskettelurinteet ja hiihtoladut jäädä.

Huoneen haju oli sairaalalle tyypillinen, jotenkin desinfiointiaineen märittelemätön. Tiina puki ylleen valkoisen, selästä avoimen paidan ja pitkät sukat. Sukat olivat ukkovarpaiden kohdalta avoimet. Miksiköhän? Tiina tunnusteli hieman pelokkaana sukkiensa kärkiä… Tiina Talvinen, niin siinä lapussa lukisi, nimilapussa.

Tonttu nouti Tiinan leikkaussaliin. Naisen mieli oli levollinen, esilääkityksestä johtuen jopa hilpeäkin. Nauratti, vaikka sänky jysähti tontun käsissä muutaman kerran ovenpieliin.

– Kummalla puolella se teidän umpisuoli on? lääkäritonttu kysyi.
– Oikealla puolella se äsken vielä oli, siis sieltä katsoen vasemmalla, Tiina täsmensi.

Leikattava alue siveltiin keltaisenruskealla aineella. Sitten vatsan päälle tuli vihreä kangas, jossa oli umpilisäkkeen kohdalla kolo. Anestesialääkäritontun valkoiset hampaat välähtivät paksujen huulien välistä. Tummat silmät katsoivat maskin yli. Maahanmuuttajatonttu, arveli Tiina.
Tiina kuuli saavansa epiduraalipuudutuksen. Selässä rusahti ja hänen alaruumiinsa muuttui tunnottomaksi.

– Hengitelkää vain rauhallisesti, hymy häivähti maahanmuuttajatontun tummilla kasvoilla. Samalla hän laittoi jonkin       kuonokopan näköisen Tiinan nenän ja suun eteen.
– Saat vielä kevytunen, taju lähtee pian.

Leikkauspöydän vierelle kävelevä kirurgitonttu oli massiivisen lampun alle nukahtavan Liisan viimeinen muistikuva.
Tiina heräsi sängyssään pahoinvoivana ja vatsa kipeänä. Hän kohottautui sentti sentiltä ylemmäksi päästen vihdoin istumaan ja sängyn laidoista kiinni pitäen alas lattialle. Huimasi. Mieleen muistui kovassa tuulessa keinuva vene, joka odotti kotirannassa kumolleen käännettynä.
Tiina otti sängystään lakanan ja kietoi sen tiukasti ympärilleen. Hitain askelin Tiina Talvinen eteni käytävää pitkin, seinistä tukea ottaen ulko- ovelle saakka. Siellä vahtimestaritonttu peitteli kotiutuvan Tiinan porotaksin pulkkaan vällyjen alle.

– Luonto hoitaa loput, hän lohdutti Tiinaa.- Pian on joulu, rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Maija Varonen