Elämäni kaikki verhot

Muistan vielä sen hetken, kun nuori mies käveli kotitaloni tuvanovesta sisään. Hän antoi katseensa kiertää ikkunasta toiseen tuvan ruudullisissa, uusissa ikkunaverhoissa. Syksyn pihlajanmarjojen aikaan ne verhot saivat tuvan näyttämään hämärämmältä kuin edeltäjiensä vaaleiden kesäkretonkien aikaan. Minä istuin sängynpäädyssä neulomassa sukanvartta, josta sain kuulla tulijalta kiusoittelua, että sinulla on yksinkertaiset ajatukset, yksi nurin, yksi oikein.

Silloin elettiin 60- lukua ja radiossa soi usein Pikku midinetti- iskelmä, jossa kerrottiin kankaista, häistä ja hunnuista. Nuori mies piti siitä laulusta, koska hän oli sisareni sulhasehdokas. Minä seurasin kiinnostuneena parin riiustelun etenemistä. Sain musikaaliselta mieheltä myös kitaransoiton opetusta, joten ei tuttavuutemme ollut pelkästään keskinäistä kinastelua. Sisareni sai lopulta häänsä, mutta sulhanen hänen vierellään oli toinen.

Opiskelijaboksini ainoassa ikkunassa olivat pitkät sivuverhot. Siellä tapahtui hirveä haaveri, kun verholle läikkyi teetä. Se oli pahin mahdollinen tahra, koska teetahraa oli mahdoton poistaa. Vuokraemäntäni oli kuitenkin lempeän ymmärtäväinen nainen, eikä hän tahrasta nuhdellut. Hän ei sanonut mitään edes siitä, kun kerran poltimme suuremmalla porukalla huoneessa tupakkaa, josta savu levisi sakeana myös eteisen puolelle. Hän totesi vain, että seiväs pysyisi pystyssä.

Vaaleankeltaiset verhot hankin seuraavaan huoneen ja alkovin käsittävään asuntoomme. Meitä oli jo kaksi siinä vaiheessa jakamassa sitä luukkua, jota en vielä kodiksi kutsunut. En vielä seuraavaakaan, jonne samat verhot sopivat sinnekin yhden ainoan ikkunan somisteeksi.

Vasta muutto kerrostalokaksioon tuntui kotiin muutolta. Siellä olivat ikkunoissa jo valmiina sälekaihtimet, joten hankin niiden seuraksi elämänvoimaa ja vapautta uhkuvat keltaiset verhot. Sitä elämänvaihetta kesti muutaman vuoden ajan.

Aikanaan tapahtui muutto rakentamaamme omakotitaloon, jossa tummasävyisten vuosien jälkeen me suurten ikäluokkien edustajat annoimme väreille todella vallan. Meistä korpimetsistä ja vaaramaisemista irti kiskaistuista 70- luvun nuorista tuli rohkeita maalareita. Me maalasimme koteihimme runsaasti värejä ja annoimme niiden ympäröidä itsemme niin vaatteissa kuin sisustuksessakin. Elämä maistui. Värien yhdisteleminen keltaisten ja oranssien sävyt olivat kuin kielteisistä ajatuksista irti pääsemistä. Niinpä omasta kodistanikin löytyi oranssia ja tummaa violettiakin sen sinapinkeltaisen lisäksi.

Sanotaan, että säilytämme läpi elämän ainakin pari lempiväriä, joiden rinnalle muut värit vaihtuvat muodin ja mieltymysten mukaan. Tyypillinen 70- luvun oliivinvihreä väri pääsi esille uuden kodin ensimmäisiin olohuoneen verhoihin. Sitä samaa väriä oli ovissakin. Ovathan vihreän eri sävyt yksi omista lempiväreistänikin. Oliivinvihreää sanotaan myös tunneälyn mainioksi tulkiksi, joten se tulee kulkemaan mukanani läpi elämän.

Verhokuva rantakeittiön ovesta.

Verhojen valinta täytyi tehdä huolella. Se edellytti useita käyntejä kangaskaupoissa ja tavarataloissa. Täytyi ottaa mittoja ja vertailla kuoseja. Valmiita valoverhojakin tuli tarjolle kauppoihin ja postimyyntiluetteloiden sivuille. Apuun tulivat vaikkapa Marimekko, Vuokko Nurmesniemi ja Maija Isola suurikuvioisien kankaiden suunnittelijana. Vähitellen verhokankaisiin saatiin väriä molemmille puolille. Oli mistä valita. Ikkunoiden verhottomuus ei ollut tuolloin vielä muotia. Täysin verhottomat ikkunat olivat vain naapuristossa asuvalla norjalaisperheellä.

Vuosien kuluessa verhojen tyylit ja kuosit vaihtuivat toisiksi. Värit vaalenivat tai muuttuivat vanhan roosan värisiksi voileekankaaksi. Kysyntää oli helppohoitoisuudelle pellavan ja puuvillan silittämisen lisäksi. Ei ole verhojen ripustamista ilman ikkunanpesu- urakkaa. Täytyy imuroida ja pestä karmit sekä ikkunan sisä- ja ulkopinnat. Oli avattava välit pestäviksi, eikä yhtään itkettänyt kuolleita kärpäsiä ikkunanväleistä siivotessa.

Tänne nykyiseen kotiini muutettuani minut valtasi jonkinlainen ”verhoväsymys.” Ikkunoissa saivat riippua niissä valmiina olevat verhot, vaikka ne eivät oikein omia mieltymyksiäni vastanneetkaan. Täytyi säästää ja viedä kaapeissa olevia ylimääräisiä verhoja kirpparille ja kierrätykseen. Ehkä jonkun verhoton ikkuna sai niistä näkösuojaksi verhon.

Sanotaan, että Suomi putosi puusta silloin 70- luvulla, eikä vähiten meidän suurten ikäluokkien toimesta. Osa meistä meni Ruotsiin, osa palasikin. Osa kuitenkin jäi kaupunkien läheisyyteen nousseisiin betonilähiöihin. Verhomuoteja tuli ja meni vuosikymmenien kuluessa. Nyt ovat 70- lukulaiset vaatteet ja huonekalut nostalgista retroa, joita meidän lapsemme koteihinsa kärräävät. Näin mökkikauden lähestyessä käyn taas läpi ylimääräisiä matto- ja verhovarastojani tarjoten niitä sitten jossain kirpparilla mökkikäyttöön. Löytyypä vielä joukosta oman äitini käsitöitä, joista on sydäntä särkevää luopua.

Maija Varonen