Pikkukuriiri

Hääkuva Värtsilän vanhan työväentalon seinustalla vuonna 1922. Kuva: Värtsin kuva-arkisto.

Pussinpohjalaiset olivat aika hyvin selvillä, mitä naapureiden elämään kulloinkin kuului, vaikka ei kyläiltykään toisissaan, jostain se tieto aina kulki. Muuan naapurin emännistä varsinkin oli ahkera ”tiedonvälittäjä”, joka harva se päivä istahti meidän hellan vieressä olleen puulaatikon päälle ja odotellessaan kahvin kiehumista ehti tarkkaan kertoa kaikki kyläläisten tekemiset ja olemiset.

Kun eräänä päivänä kuultiin, että naapurin Salli oli mennyt kihloihin, silloin se vasta kyläläisten uteliaisuus heräsi. Ei minun eläessäni kukaan Pussinpohjassa ollut kihloihin mennyt saatikka naimisiin. Vasaraisen pojat taisivat olla liian nuoria ja Vasaraiska piti huolen, etteivät pojat vielä haikailisi tyttöjen perään. Sisko-Annikkikin taisi olla kovasti pihkassa siihen Reinoon. Ei ihme, olivathan ne kunnon poikia.

Kovin haluttiin tietää, mikä se Sallin sulho oli miehiään, minkä näköinen, minkä ikäinen ja ennen kaikkea minkä tapainen. Oliko hyvä työmies, sortuiko joskus viinaksiin. Sallin parastahan siinä vain toivottiin. Kun oli saatu selville tärkeät tiedot sulhasmiehestä, alettiin odottaa Sallin häitä.

Niihin aikoihin minulla oli oma reviirini, jossa vapaasti sain liikkua lupia kyselemättä. Paras paikka oli Pussinpohjan tien varressa olleen tasoristeyksestä varoittavan liikennemerkin viereisellä kivellä. Siinä minä istuskelin ja seurailin kylän elämää. Eräänä sunnuntaiaamuna olin taas vartiopaikallani ja ihmettelin, kun kylätie oli ihmeen hiljainen. Ketään ei kuulunut, ei näkynyt. Kenelläkään ei tuntunut olevan asiaa minnekään. Alkoi jo pitkästyttää moinen hiljaisuus.

Onneksi sitten alkoikin tapahtua jotain mielenkiintoista. Pussinpohjan rinnettä alas tuli musta auto, joka pysähtyi Sallin kotitalon eteen. Autosta harppoi mies pitkin askelin sisälle taloon. Piti nousta oikein kivelle seisomaan, ettei mitään mielenkiintoista jäisi näkemättä. Odotin ja odotin.

Tulihan se Salli sitten viimeinkin sen miehen kanssa ja meni siihen mustaan autoon. Auto lähti liikkeelle ja kävi kääntymässä aivan lähelläni. Salli hymyili iloisena auton ikkunasta, ja minä heilautin vaisusti kättäni. Siitä auto nousi mäenrinnettä ylös ja häipyi näkyvistä.

Minulle tuli kova kiire kotiin kertomaan näkemääni. Jo porstuasta huusin hengästyneenä: ”Hei ,nyt sitä Sallia vihitään. Se meni mustaan autoon ja sillä oli verhot selässä”. En silloin vielä tiennyt, että se selässä roikkunut verho olikin nimeltään morsiushuntu. Suruharson minä kyllä tiesin, sellainen oli serkullani ollut isän kuoleman jälkeen. Muutaman kerran palasin tien varteen katsomaan, tulisivatko ne takaisin. Ei niitä kuulunut, menivät muualle juhlimaan häitään. Taisin olla ensimmäinen naapureista, joka tiesi Sallin vihkimisestä, elleivät Immoset sattuneet näkemään ikkunastaan. Tokkopa.

Pussinpohjan Masa