Sateisena maanantaiaamuna se tehtiin, poltettiin äidin kutoma, muistorikas räsymatto. Hetki oli niin tunteisiin vetoava, että päätin tallentaa omat muistinmuruseni maton kirjavista vaiheista.
Mistä saatiin raita tää ja tää
Elettiin viisikymmentäluvun alkua. Rintamamiestalo Utraan oli saatu valmiiksi ja olot vakiintuneet sotavuosien ja evakkoaikojen jälkeen. Oli aika sisustaa uutta kotia. Äiti ja naapurin Inkeri innostuivat haaveilemaan isokokoisesta, koko kammarin lattian peittävästä räsymatosta. Eihän sitä muuten saatu kuin itse kutomalla.
Ensin oli tietenkin hankittava kuteet ja loimet ja kangaspuut jossa niin leveä matto saatiin kudotuksi. Mattoon ei yleensä hankittu uusia kuteita vaan ne leikattiin käytöstä poistetuista lakanoista ja pitovaatteista, niin omista kuin sukulaisilta saaduista ”kutmusista”.
Leikkuutalkoita pidettiin saunan pukuhuoneessa, jonka penkeille kertyi valtavat määrät kaalinkeriä muistuttavia, erivärisiä ja kokoisia kudetulloja joihin ei saanut koskea. Myös lasiveranta oli oivallinen kuteiden leikkuupaikka, muistan vieläkin kuinka Mari-mummon teräksiset, pitkäteräiset sakset napsuivat työn tahdissa. Ehkä nämä mielikuvat liittyvät johonkin toiseen kertaan. Saattaa olla, että tuohon isoon matoon hankittiin osaksi myös ostokuteita koska lopputulos oli niin tasainen.
Isä teki kyllä meillekin kangaspuut Kotiteollisuus-lehden ohjeiden mukaan, mutta se tapahtui vasta myöhempinä aikoina. Nyt oli lähdettävä Joensuun kotiteollisuuskoulun neuvonta-asemalle kutomapuuhiin.
Uusi riepumatto tuotiin lattialle
Kudottavana oli kaksi mattoa, toinen meille, toinen Inkerille. Mattoa kutomaan tarvittiin kaksi naista jotka istuivat vierekkäin kankurin penkillä ja takoivat yhdessä leveää pirtaa. Maton leveys oli n. kaksi ja puoli- ja pituus kolmisen metriä.
Aikanaan matot sitten valmistuivat ja linja-autolla ne varmaan rahdattiin kotipysäkille, jos ei sitten Inkerin puolisolla ollut käytössään jotain tukki-autoa, hän kun oli Kutsetin miehiä.
Kaunishan se uusi matto oli kammarin lattialla. Yleisvärisävy oli vaalean sinervä, siellä täällä pilkotti tasaisin välein myös ruusunpunaista kudelmaa. Vaan ei matto tullut kotiimme ikiajoiksi. Oman aikansa se sai komeilla lakatulla puulattialla, mutta sitten muotiin tulivat plyyshimatot, karvalankamatot, nukkamatot ja loppujen lopuksi – voi kauhistus – kokolattiamatot. Räsymatto käärittiin rullalle ja vietiin ullakon uumeniin.
Monen muiston kirjavuutta
Matolle koitti uusi tuleminen seitsemänkymmentä-luvulla kun rakensimme oman mökin Värtsilään. Äiti antoi tuon – vielä melko hyväkuntoisen – Maton meille tupaantuliaisiksi. Eka versio mökistämme oli sitä koko-luokkaa, että Matto mahtui nippa nappa oleskelunurkkaukseen. Mutta kyllä se vaan ihastusta ja kysymyksiä herätti vieraiden keskuudessa. Matto matkasi Kaustajärvelle Datsunimme takapenkillä, mutta koska loppumatka oli kuljettava jalkaisin sai se kottikärrikyytiäkin kilometrin verran loppusuoralla.
Olihan Matto toki kärrikyytiin tottunut. Maitokärrillä isä ja äitikin sen kuljettivat Pielisjoen rantaan, Kutsetin laiturille, juuriharjalla ja mäntysuovalla hangattavaksi. Märkänä matto oli todella painava! Paino-ongelmat lie meilläkin vaikuttaneet siihen, että aikansa palveltuaan matto taas rullattiin ja vietiin aitan orsille ”pahan päivän” varalle.
Paljon vanhaa, vähän uutta
Olisikohan ollut kahdeksankymmentälukua kun Matto nostettiin uudelleen päivänvaloon. Veera-kummi, joka oli erittäin taitava käsityöihminen, touhusi iästään huolimatta vielä aktiivisesti Kotiteollisuuskoulun puuhissa. Veera soitti minulle ja kysyi että ”vieläkö se äitisi kutoma Matto on tallessa?” Olihan se aitan orsilla. Nyt se tahdottiin mukaan Juhlanäyttelyyn jossa esiteltiin Joensuun Kotiteollisuusasemalla vuosikymmenten varrella tehtyjä käsitöitä.
Eipä siinä sitten muuta. Ensin sata kilometriä maton hakuun – yksi päivä pesuun ja kaksi kuivatukseen – matto rullalle ja autoon – kyyditys Joensuuhun. Näyttely oli muistaakseni nykyisellä Pakkahuoneella. Tietenkin halusimme mennä näyttelyä katsomaan ja siellähän Mattomme nökötti pystyrullalla eräässä nurkassa, hieman sen päätä oli levitelty nähtäväksi… Joka tapauksessa se lienee ollut nyt kunniansa kukkuloilla päästyään immeisten ilimoille aitan ahtaudesta.
Kun Matto sitten palasi Kaustalle, sai se leveillä vielä hetken lattiallamekin ennen kuin siirryimme taas nykyaikaisiin, kevyempiin versioihin. Sitä paitsi, alkoihan se olla jo kulahtaneen oloinenkin ja reissuissa rähjääntynyt. Matto siis joutui takaisin aitan vintille, josta se tosin joka kevät otettiin ulos tuulettumaan ”ettei vaan hiiret olis’ pessiytynneet”…
Yhteen riepumattoon kätkeytyä voi
Männä talvena ne sitten olivat pesiytyneet! Hiirimatoksi olisi ollut valittavana montakin erilasita kääröä, mutta vain tämä kuusikymmentävuotias ”luomumatto” oli niitä kiinnostanut. Keskelle mattoa oli jyrsitty miehen kämmenen kokoinen kurkistusaukko, kude ja loimisilppua oli levitelty ylt’ympäriinsä! Se ”paha päivä” on siis koittanut. Ei auttanut muu kuin antaa Matolle viimeinen kottikärrikyyti, nyt kohti roskienpolttoroviota. Korkealle löivät lieskat ja savu oli melkoisen kitkerää, mutta maasto oli märkää eikä vaaratilanteita päässyt syntymään.
Huonosti kävi kyllä hiirellekin. Pyydystimme sen loppujen lopuksi loukulla kun ei ”Hiiribaarin” myrkky näyttänyt tepsivän.
——
….”huomaahan sen tämän tästä, et’ on elo värikästä, kuinka riepumatto muuta olla vois”….
Teksti: Tellervo
Kuvat ja kuvatekstit: Lissu Kaivolehto
Väliotsikot Georg Malmstenin sävelmästä Riepumatto
Emäntä Kenraalinkylästä kutoi mielestäni oikein hyvän näköisiä riepumattoja – itsekin tilasin häneltä ja niitä on vieläkin tallella – välillä niitä on pitäneet omat tytötkin.
Itse olen kutonut vain neuvonta-asemalla jonkun pätkän.
Toinen hyvä mattojen tekijä on Outokummussa Maijan mattopirtti –
tosi kauniita värejä nekin ja itsehän sitä saa valita värit.
Ovat tosi kestäviä – ei sormet mene välistä eikä pesussa juuri muutu.
Pusan Mirja
Minulla myös on vielä äidin kutomia räsymattoja tallella,
joista osaa vielä käytänkin, varsinkin 70- luvulla
kudottuja. Niissä on mukana ne tunnesyyt ja tunnelmat.
Kirpparin pitäjä sanoi, että nyt menevät räsymatot
kesämökkiläisille kaupaksi. Ajattelin viedä sinne
ainakin osan niistä matoista, sen ”loppusijoituksen”
hoitaisi sitten aikanaan joku muu. Täytyy vain ensin
pestä ne matot, vielä viimeisen kerran.
Tuo kuvan sinisävyinen matto on kaunis, aivan kuin
aaltoja siinä olisi. On osattu käyttää ruskeaa raitaa,
joka on sinisen vastaväri.
Silloin ”ennen vanhaan” keltaista väriä oli vaatteissa
vähän, niinpä mattojen raidoiksi täytyi laittaa keltaista
säästeliäästi.
Räsymatossa on sitä jotain. Lauantaiehtoo, pesty tupa, puhdas liina pöydällä, vaasissa kesäkukkia, lauantain toivotut ja puhtaat räsymatot lattialla. Näitä muistoja minussa herättä Tellervon tarina vanhasta riepumatosta. Olen vasta nyt työstä pois jäätyäni löytänyt mattojen kutomisen ihanuuden. Mattoa kutoessa pääsee luovuus kunniaan ja se on niin terapeuttista puuhaa. On tosi palkitsevaa nähdä kättensä työn jälki ja jos vielä värit sattuvat sopimaan yhteen ja saa aikaan kauniin kokonaisuuden, tuntuu kyllä mukavalta.
Ihastuttava maton elämäkerta. Tellervolla on tarinankerrontataito hallussa. Kiitos!
Eino Leinon päivän merkeissä:
(muistinvaraisesti)
KANKURI
Eukko harmaata kangasta kutoo
ulkona syys-sade putoo.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka
sitä kutoi jo äiti ja äidinkin äiti
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa
hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Nai, sai lapsia, lapset kasvoi
naivat ja jälleen lapsia saivat.
Halla vei, tai karhu kaasi viljan,
tai tuli poltti pirtin.
Ja sama on tarina kaikkien muiden
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.