Vanha riepumatto

Sateisena maanantaiaamuna se tehtiin, poltettiin äidin kutoma, muistorikas räsymatto. Hetki oli niin tunteisiin vetoava, että päätin tallentaa omat muistinmuruseni maton kirjavista vaiheista.

Mistä saatiin raita tää ja tää

Elettiin viisikymmentäluvun alkua. Rintamamiestalo Utraan oli saatu valmiiksi ja olot vakiintuneet sotavuosien ja evakkoaikojen jälkeen. Oli aika sisustaa uutta kotia. Äiti ja naapurin Inkeri innostuivat haaveilemaan isokokoisesta, koko kammarin lattian peittävästä räsymatosta. Eihän sitä muuten saatu kuin itse kutomalla.

Ensin oli tietenkin hankittava kuteet ja loimet ja kangaspuut jossa niin leveä matto saatiin kudotuksi. Mattoon ei yleensä hankittu uusia kuteita vaan ne leikattiin käytöstä poistetuista lakanoista ja pitovaatteista, niin omista kuin sukulaisilta saaduista ”kutmusista”.
Leikkuutalkoita pidettiin saunan pukuhuoneessa, jonka penkeille kertyi valtavat määrät kaalinkeriä muistuttavia, erivärisiä ja kokoisia kudetulloja joihin ei saanut koskea. Myös lasiveranta oli oivallinen kuteiden leikkuupaikka, muistan vieläkin kuinka Mari-mummon teräksiset, pitkäteräiset sakset napsuivat työn tahdissa. Ehkä nämä mielikuvat liittyvät johonkin toiseen kertaan. Saattaa olla, että tuohon isoon matoon hankittiin osaksi myös ostokuteita koska lopputulos oli niin tasainen.

Isä teki kyllä meillekin kangaspuut Kotiteollisuus-lehden ohjeiden mukaan, mutta se tapahtui vasta myöhempinä aikoina. Nyt oli lähdettävä Joensuun kotiteollisuuskoulun neuvonta-asemalle kutomapuuhiin.

Uusi riepumatto tuotiin lattialle

Kudottavana oli kaksi mattoa, toinen meille, toinen Inkerille. Mattoa kutomaan tarvittiin kaksi naista jotka istuivat vierekkäin kankurin penkillä ja takoivat yhdessä leveää pirtaa. Maton leveys oli n. kaksi ja puoli- ja pituus kolmisen metriä.
Aikanaan matot sitten valmistuivat ja linja-autolla ne varmaan rahdattiin kotipysäkille, jos ei sitten Inkerin puolisolla ollut käytössään jotain tukki-autoa, hän kun oli Kutsetin miehiä.

Kaunishan se uusi matto oli kammarin lattialla. Yleisvärisävy oli vaalean sinervä, siellä täällä pilkotti tasaisin välein myös ruusunpunaista kudelmaa. Vaan ei matto tullut kotiimme ikiajoiksi. Oman aikansa se sai komeilla lakatulla puulattialla, mutta sitten muotiin tulivat plyyshimatot, karvalankamatot, nukkamatot ja loppujen lopuksi – voi kauhistus – kokolattiamatot. Räsymatto käärittiin rullalle ja vietiin ullakon uumeniin.

Monen muiston kirjavuutta

Matolle koitti uusi tuleminen seitsemänkymmentä-luvulla kun rakensimme oman mökin Värtsilään. Äiti antoi tuon – vielä melko hyväkuntoisen – Maton meille tupaantuliaisiksi. Eka versio mökistämme oli sitä koko-luokkaa, että Matto mahtui nippa nappa oleskelunurkkaukseen. Mutta kyllä se vaan ihastusta ja kysymyksiä herätti vieraiden keskuudessa. Matto matkasi Kaustajärvelle Datsunimme takapenkillä, mutta koska loppumatka oli kuljettava jalkaisin sai se kottikärrikyytiäkin kilometrin verran loppusuoralla.
Olihan Matto toki kärrikyytiin tottunut. Maitokärrillä isä ja äitikin sen kuljettivat Pielisjoen rantaan, Kutsetin laiturille, juuriharjalla ja mäntysuovalla hangattavaksi. Märkänä matto oli todella painava! Paino-ongelmat lie meilläkin vaikuttaneet siihen, että aikansa palveltuaan matto taas rullattiin ja vietiin aitan orsille ”pahan päivän” varalle.

Paljon vanhaa, vähän uutta

Olisikohan ollut kahdeksankymmentälukua kun Matto nostettiin uudelleen päivänvaloon. Veera-kummi, joka oli erittäin taitava käsityöihminen, touhusi iästään huolimatta vielä aktiivisesti Kotiteollisuuskoulun puuhissa. Veera soitti minulle ja kysyi että ”vieläkö se äitisi kutoma Matto on tallessa?” Olihan se aitan orsilla. Nyt se tahdottiin mukaan Juhlanäyttelyyn jossa esiteltiin Joensuun Kotiteollisuusasemalla vuosikymmenten varrella tehtyjä käsitöitä.
Eipä siinä sitten muuta. Ensin sata kilometriä maton hakuun – yksi päivä pesuun ja kaksi kuivatukseen – matto rullalle ja autoon – kyyditys Joensuuhun. Näyttely oli muistaakseni nykyisellä Pakkahuoneella. Tietenkin halusimme mennä näyttelyä katsomaan ja siellähän Mattomme nökötti pystyrullalla eräässä nurkassa, hieman sen päätä oli levitelty nähtäväksi… Joka tapauksessa se lienee ollut nyt kunniansa kukkuloilla päästyään immeisten ilimoille aitan ahtaudesta.

Kun Matto sitten palasi Kaustalle, sai se leveillä vielä hetken lattiallamekin ennen kuin siirryimme taas nykyaikaisiin, kevyempiin versioihin. Sitä paitsi, alkoihan se olla jo kulahtaneen oloinenkin ja reissuissa rähjääntynyt. Matto siis joutui takaisin aitan vintille, josta se tosin joka kevät otettiin ulos tuulettumaan ”ettei vaan hiiret olis’ pessiytynneet”…

Yhteen riepumattoon kätkeytyä voi

Männä talvena ne sitten olivat pesiytyneet! Hiirimatoksi olisi ollut valittavana montakin erilasita kääröä, mutta vain tämä kuusikymmentävuotias ”luomumatto” oli niitä kiinnostanut. Keskelle mattoa oli jyrsitty miehen kämmenen kokoinen kurkistusaukko, kude ja loimisilppua oli levitelty ylt’ympäriinsä! Se ”paha päivä” on siis koittanut. Ei auttanut muu kuin antaa Matolle viimeinen kottikärrikyyti, nyt kohti roskienpolttoroviota. Korkealle löivät lieskat ja savu oli melkoisen kitkerää, mutta maasto oli märkää eikä vaaratilanteita päässyt syntymään.
Huonosti kävi kyllä hiirellekin. Pyydystimme sen loppujen lopuksi loukulla kun ei ”Hiiribaarin” myrkky näyttänyt tepsivän.
——
….”huomaahan sen tämän tästä, et’ on elo värikästä, kuinka riepumatto muuta olla vois”….

Teksti: Tellervo
Kuvat ja kuvatekstit: Lissu Kaivolehto
Väliotsikot Georg Malmstenin sävelmästä Riepumatto

Kuuntele kappale Riepumatto