Värtsilän Selkäkylällä on kadonnut tiistai-iltana mies. Poliisi, rajavartiosto ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu etsivät häntä. Vuonna 1962 syntynyt mies on pukeutunut harmaaseen haalariin ja siniseen lippalakkiin. Kadonnut on noin 175 sentin pituinen, hoikka ja hänellä on pitkät tummat hiukset. Havainnoista pyydetään ilmoittamaan hätäkeskuksen numeroon 112 tai virka-aikaan 071 875 6500. Katoamistapauksesta kertoi Karjalaisen verkkolehti.
Jänisjoki houkuttelee soutelemaan syksyisin, varsinkin jos sattuu kaunis sää. Ruska ei ole vielä niin pitkällä kuin Heikki Kokkosen joskus takavuosina ottamassa kuvassa. Joen rannat komistuvat tulevina viikkoina – tai sitten eivät. Syksyt eivät ole veljeksiä. Ruska on aika ovela juttu. Syksyllä puu hajottaa lehtivihreän ja ottaa talteen siinä olevat aineet, kuten magnesiumin ja proteiinit. Tuolloin
Melkein lumoutuneena olen katsellut muutaman sadan hanhen kieppumista läheisillä sänkipeltolaitumilla. Se on jotain, mitä en ole ennen kokenut. Värtsiläläiset lienevät tottuneempia tähän joka syksyiseen tapahtumaan. Minkähänlaiset ovat näkymät tulevina viikkoina, kun hanhia saapuu lisää. Julkisuudessa olleitten tietojen mukaan niitä olisi ollut viime syksynä parhaimmillaan 60 000. Vaikka tuossa olisi yksi nolla liikaa, se olisi jo
Kipittelen paljain jaloin pitkin ojan pohjaa korvaton kuppi kädessä. Ojat ovat pitkiä ja suoria, aina naapurin lehmitarhaan asti ja niitä on monta. Ojat jakavat heinämaan rinnakkaisiin sarkoihin. Ojan varressa kasvaa nurmimättäitä, pieniä pajun vesoja harvakseltaan, karhunsammaltuppaita ja vähän väliä ahomansikan lehvästöjä. Niiden marjojen takia pitkin ojia kuljen. Kääntelen ja kurkistelen kypsyvien marjojen alapuolta, joko marja
Olen aina tullut melko hyvin toimeen koirien kanssa, paremmin kuin ihmisten. Luottavainen olen ollut niitten suhteen viime aikoihin asti. Värtsilään muutettuani koira on hyökännyt kimppuun kolmesti, omistajien läsnä ollessa. Näin Villissä Idässä odottaisi susien ja karhujen ryntäilevän kohti, kun kotinurkilla pyörivät. Mutta kissan viikset, ihmisten lemmikithän ne. Tähän asti olen selvinnyt naarmuilla ja mustelmilla. Viimeiset
Lanttu teki kauppansa Rajanryssäyksessä Niiralassa lauantaina. Juustomaito oli myös syksyisen toripäivän menestystuote. Ensimmäinen satsi loppui jo ennen puoltapäivää. ”Ei oo just nyt, mummi lähti hakemaan lisää”, kertoi lapsenlapsi Taru Kosonen, joka yhdessä kaverinsa Elina Raerinteen kanssa tuurasi Kirsti Kososta kauppapuuhissa. Tytöillä oli myyntipöydällä myös leivonnaisia. Liikekeskuksessa oli muutamia satoja kävijöitä päivän mittaan. Kaupantekoakin tärkeämpää oli
Verkkolehteä voi tehdä monella tavalla, liekö yhtä oikeaa tapaa olemassakaan. Värtsin linja lienee tullut tutuksi kesän mittaan: yritämme vältellä joutavaa räksytystä ja nokkapokkaa. Tällä tuskin on vaikutusta esimerkiksi Värtsin lukijamäärään, vaikka erilaiset ristiriidat luonnollisesti kiinnostavatkin. Suuri lukijajoukko ei voi edes olla tavoitteemme, koska kyseessä on pelkästään Värtsilän asioihin pitäytyvä nettilehti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö
Värtsi haluaa olla paikkakunnan riennoissa mukana ja tukena. Muun muassa yhteisten tilaisuuksien eräänä tiedotuskanavana voimme palvella niin etu- kuin jälkikäteen. Verkkolehtemme tarjoaa rajattomasti palstatilaa yhdistysten tiedotteille ja uutisille. Olemme kiinnostuneita esimerkiksi kokousten päätöksistä ja henkilövalinnoista. Siinä olisi sihteereille ja tiedottajille työsarkaa. Värtsin sähköposti voisi olla nykyistä vilkkaammassa käytössä. Juttujen ei tarvitse olla ”valmiita”, riittää kunhan
Mikään ei näköjään ole mahdotonta. Norjan ja Venäjän ulkoministerit ovat ilmoittaneet, että maitten raja-alueella muodostetaan viisumivapaa vyöhyke kummallekin puolelle rajaa. Tämän toivotaan muun muassa helpottavan työvoiman liikkumista rajaseudulla. Milloinkahan Suomi ja Venäjä pääsevät vastaavanlaiseen sopimukseen Niiralan seudulla? Eipä aikoinaan uskottu rajanylityspaikkaankaan, lukuunottamatta Uuno Matikaista esikuntineen. Jos jotain tuon tapaista toteutuisi, niin silloin rajalla rysähtäisi tosissaan.
Kaikella kansalla on mahdollisuus syödä paistettuja muikkuja ensi lauantaina Niiralan liikekeskuksessa. Sen parempaa sapuskaa ei olekaan (mikäli ovat Pyhäjärven tahi Puruveden, mutta muukin käy). Illalla voi toteuttaa itseään laulamalla karaokea Sinilinnussa. Perinteinen Rajan Ryssäys -toritapahtuma on kello 10-14. Paikallislehti Uutisalasimessa luvataan, että myytävänä on muikkujen lisäksi mm. leivonnaisia, pesuaineita, ihonhoitotuotteita jne. Tapahtumajärjestäjä Itähuolinnan sisätiloissa on
Syksy on tulossa Värtsilän laaksoon. Ensimmäiset hanhiparvet saapuivat tiistaina. Ne kaartelivat peltojen ja Sääperin yllä kuin tuttuja paikkoja katsellen ja laskeutuivat sitten viljansängelle lepäämään. Parin ensimmäisen parven lintumäärät olivat laskettavissa sadoissa. Värtsilän lintusyksy huipentuu syys-lokakuun vaihteessa, mikäli entisestä on merkkiä. Valkoposkihanhia on silloin tavattu levähtämässä ja ruokailemassa parhaimmillaan parin tuhannen parvia, kerrotaan Luontoretkelle Karjalan kunnaille
Hyvin usein kuulee sanottavan ”lapsuusmuistot, ne ihanat”. En voi yhtyä kyseiseen ajatukseen. Kun muistikuvani putkahtavat lapsuuteen, nousee ensimmäisenä silmieni eteen kuva lentokoneista ja sodasta. Ne muistot ovat päällimmäisinä, himmentäen kaiken muun. Ehkä ne pelot ja kauhukuviot ovat niin syvälle syöpyneet lapsen sieluun, etteivät ne katoa koko elämän aikana, ei edes vanhuudessa. Kotimme Värtsilän Kakussa oli
Värtsilän vartioaseman rajakoira Tuisku kunnostautui lauantai-iltana Kiteen Puhoksessa. Se löysi yön pimeydessä viisi tuntia kadoksissa olleen 2,5-vuotiaan tytön. Tuiskun ohjaaja Risto Laitinen sekä partiomiehet Tero Sepponen ja Petri Tuupainen aloittivat jäljestyksen kello 20 maissa. Koira paikallisti tytön kello 23.20 vajaan kahden kilometrin taipaleen jälkeen. Takki, hattu ja nalle löytyivät 1,5 kilometrin päästä katoamispaikalta, ja puolen
Miltähän tuntuisi olla satavuotias? Meikäläiselle ei liene mahdollista noin korkean iän saavuttaminen, mutta Rummukaisen Otolla se on muutaman kuukauden kuluttua plakkarissa. Kun Otto istahtaa jakkaralle ja aloittaa tarinoinnin, on helppo tajuta, että edessä on poikkeuksellinen ihminen niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei ole tavallista, että joku kirjoittaa romaanin lähes sadan vuoden iässä. Otto teki kirjoja lähes
Satavuotispäivää lähestyessään Otto Rummukainen on ikäänsä nähden vireässä kunnossa, vaikka kirjoittaminen ei enää entiseen malliin suju. Ysikymppisenä hän oli luomisen voimissa, naputellut kamarissaan jo toistakymmentä teosta, ja tahti jatkui kirja vuodessa -vauhdilla. Tekstiä syntyi varsinkin talvisin. Tein oheisen haastattelun maaliskuussa vuonna 2000 Karjalan Maahan. Siinä Otto selvittää elämäänsä ja suhdetta kirjoittamiseen. Tuskinpa kuluneet kymmenen vuotta
Loppuvuodesta 100 vuotta täyttävä kirjailija Otto Rummukainen lähettää Värtsin kautta terveisiä tuttavilleen, ystävilleen ja lukijoilleen. ”Uutta kirjaa ei ole ollut työn alla, joten sitä ei nyt tule”, hän viestittää. Ehkäpä annamme tämän Otolle anteeksi, vaikka häneltä on vuosittain uutta opusta totuttu odottamaan. Johan niitä on täydet 20 vuosikymmenten mittaan tullut. Mekaaninen kirjoituskone pöydän päällä on
Eilen löysin ensimmäiset herkkutatit. Sattuivat vielä olemaan kiinteitä ja ehjiä, joten paistihan niistä tuli. Myös voitatteja on jonkun verran eteen sattunut, samoin haperoita. Hirvikärpäsiäkin metsissä on riittävästi, vaikka metsämiesten mukaan karhuja liikkuu täällä päin enemmän kuin hirviä. Ensimmäiset herkkutatit vuolen aina juustohöylällä ohuiksi siivuiksi paistinpannulle, niin lakit kuin jalat. Lorautan joukkoon rypsiöljyä ja kuumentelen, kunnes
Kesä lipuu vähitellen ohi. Se jää historiaan epätavallisen helteisenä. Suomen luonnon rikkaus on siinä, että vuodenaikoja on neljä. Jokaisessa niissä on oma viehätyksensä, ainakaan kovin yksitoikkoiseksi ei elämä muodostu. Ennen kuin siirrymme syksyn puolelle, lienee paikallaan viettää hetkinen kesän kuvia katsellen. Ne esittelevät Värtsilää.
Värtsilässä on perinteitä vuosikymmenien takaa rekikoiraharrastuksessa. Kuvasin Patsolan mäellä ehkä 1970-80 -lukujen vaihteessa opettaja Seppo Pusan koiravaljakkoa, muistaakseni olivat huskyja. Mukana ollut poikani innostui rekiajelusta niin paljon, että alkoi vaatia omia koiria kerrostaloon. Kun ei saanut, hän leikkasi lehdestä kuvia ja liimasi ne albumiin. Oheiset kuvat ovat niistä skannattuja, tavanomaista valokuvaa huonolaatuisempia. Varsinaiset kuvat ovat
Monia kyläläisiä on viime aikoina hämmentänyt Sääperin takaa kantautuva ”suden ulvonta”. Olen itse jo muutamaan kertaan törmännyt kyläläisiin, jotka ovat ensi alkuun luulleet suden ulvovan kylän liepeillä. Turha pelko, sitä se ei viime viikkoina ole ollut, vaan Sääperinrannan karvainen asukkimme, joka kapinoi opettelua koiratarhassa oloon. Kuulaana aamuna on ulvonta kantautunut aina Sinilinnun portaille saakka, vaikka
