Miltähän tuntuisi olla satavuotias? Meikäläiselle ei liene mahdollista noin korkean iän saavuttaminen, mutta Rummukaisen Otolla se on muutaman kuukauden kuluttua plakkarissa.
Kun Otto istahtaa jakkaralle ja aloittaa tarinoinnin, on helppo tajuta, että edessä on poikkeuksellinen ihminen niin fyysisesti kuin henkisesti. Ei ole tavallista, että joku kirjoittaa romaanin lähes sadan vuoden iässä. Otto teki kirjoja lähes joka talvi siitä lähtien, kun pääsi vauhtiin yli seitsenkymppisenä 1980-luvun puolivälissä. Teoksia syntyi 20, joista kaunokirjallisia 15.
Tapasin Oton ensimmäisen kerran vuonna 1967 ollessani jutunteossa Pohjois-Karjalan raittius- ja nuoriso-ohjaajien neuvottelupäivillä Värtsilässä. Hän oli järjestänyt palaverit ja majoituksen Kaustajärven koululle valtakunnan rajan viereen. Koulu oli silloin kaiketi jo lakkautettu ja nuorisokäytössä.
Mikään ei tuolloin viitannut siihen, että pienikokoinen ja vaatimattoman oloinen mies olisi tuleva kirjailija. Kantaa hän otti muutaman kerran keskusteluissa, mutta pysytteli enemmän taustalla isännän tehtävissä.
Seuraavan kerran kuulin miehestä vasta 90-luvun alussa ensimmäisen romaanin tultua julkisuuteen. Sitä ennen hän oli kirjoittanut ja koonnut paikallishistoriallisia teoksia Värtsilästä, kaikki hyvin luettavaa tekstiä.
Vuosituhannen vaihduttua kävin jututtamassa lähes yhdeksänkymppistä teräsvaaria. Silloin hän oli vetäytynyt kirjailijan rooliinsa, tarkkailemaan sivusta elämän menoa ja kirjoittamaan. Nyt satavuotispaalun kynnyksellä pistäydyin jälleen Oton metsämökissä. Hän muisti hyvin edellisen tapaamisen ja vaikutti muutenkin hämmästyttävän pirteältä ikäisekseen, vaikka kirjojen kirjoittamisesta oli pitänyt luopua.
Harrastajakirjoittajilla on tavallista, että tuloksia alkaa syntyä vasta eläkkeelle jäätyä. Otto aloitti poikkeuksellisen myöhään iässä, jolloin useimmat meistä viimeistään harkitsevat siirtymistä vanhuuden lepoon. Hänen uransa kirjoittajana on varmasti harvinaislaatuinen maailman mitassakin. Harrastus saattaa olla myös osatekijänä korkean iän saavuttamiseen suhteellisen hyvissä voimissa.
Joka kerran, kun olen Oton tavannut, hän on vaikuttanut sympaattiselta, ystävälliseltä ja sydämelliseltä ihmiseltä. Hän on ponnistellut elämässä eteenpäin pienissä ja vaatimattomissa oloissa, ammentanut sieltä aineksia teksteihinsä. Kirjat kertovat yleensä tavallisen kansan elämästä menneinä aikoina. Mielikuvituksen lisäksi mukana on paljon itse elettyä.
Työstään ja harrastuksistaan Otto ansaitsee vilpittömän kunnioituksemme. Hänen kirjallisesta tuotannostaan löytyy tietoa täältä.
Televisiossa on esitetty ainakin pariin kertaan ohjelma ”Pykälävaaran Päätalo” joka kertoo Otto Rummukaisesta. Kun ohjelma
tuli ensimmäisen kerran tuli kaikista Oton kirjoista hetkellisesti
”best sellereitä”. Työskentelin silloin Joensuun kirjaston kaukopalvelussa ja kirjoilla oli kysyntää ympäri Suomea jopa niin että niitä piti antaa lainaksi lyhyemmällä laina-ajalla. Nyt olen eläkkeellä mutta kuulin että kun ko ohjelma esitettiin uusintana jokin aika sitten toistui sama ilmiö. Oman vaikutuksensa lienee
tehnyt myös Oiva Lohtanderin lukemat näytteet Oton kirjoista.
Lohtanderin rauhallinen tyyli tekee oikeutta Oton teksteille.
Kunpa jokin taho julkaisisi nuo Oton 15 kaunokirjallista teosta koottuina! 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Ja mukana tuo TV-ohjelma Pykälävaaran Päätalo.
Oisko se Värtsilä-seura? (nyt kun jäsenkin olet…)
Hikka,
ei taijja satavuotisjuhlan kunniaksi keritä koottuja, mutta jonkun tahon olisi hyvä pitää mielessä tämä loistava ajatus.
Toivottavasti Oton muistamiseen on jossain jotain suunnitteilla, aikamoinen moka olisi, jos ei olisi.
Värtsiläisten Seuran jäsenyys siirtyi osaltani ensi vuodelle, kun tätä vuotta on enää niin vähän jälellä.