Kipittelen paljain jaloin pitkin ojan pohjaa korvaton kuppi kädessä. Ojat ovat pitkiä ja suoria, aina naapurin lehmitarhaan asti ja niitä on monta. Ojat jakavat heinämaan rinnakkaisiin sarkoihin. Ojan varressa kasvaa nurmimättäitä, pieniä pajun vesoja harvakseltaan, karhunsammaltuppaita ja vähän väliä ahomansikan lehvästöjä. Niiden marjojen takia pitkin ojia kuljen. Kääntelen ja kurkistelen kypsyvien marjojen alapuolta, joko marja olisi tarpeeksi punainen kuppiini. Puolikypsä mansikka on kitkerä. Tässä ojassa saimme uida edellisen ukkossateen jälkeen. Uimapukuja emme tarvinneet. Joku ’nyyttiauto’, joksi isä sanoi sen ajan automatkailijoita, pysähtyy maantien varteen katsomaan pulikoimistamme. Turisti haluaisi valokuvata rajan lasten iloja, mutta uimapaikkamme on turvassa rajavyöhykkeellä, jonne luvattomat eivät pääse. Tien reunassa oli iso keltainen taulu, jossa sanotaan STOP ja Valokuvaaminen kielletty. Eletään 1950 -luvun alkua Värtsilässä Pohjois-Karjalassa.
Heinäpellon päätyoja Räykkyyn menevän tien varressa on muita suurempi ja paras marjapaikka. Sen varrella kasvaa monta mesikkamätästä mansikoitten lisäksi. Joskus ukkossateen jälkeisessä helteessä mesikoita löytyi puoli kupillista. Olen oppinut, että pimennossa lehtien alla mesikka on kypsä, jos se on pehmeä, vaikka on vielä kellanvihreän värinen.
Räykky on suuri kalliovaara ja sen jatkona olevan pienemmän kallion takana avautuva peltoaukea aina korkeaan piikkilanka-aitaan asti. Aidassa on piikkilankoja monta ja vielä kaksi ristiin aitatolppien välissä. Aita on raja-aita. Sen takana on ’ei kenenkään maata’ oleva penkka suureen Jänisjokeen asti ja joen takana alkaa Venäjänmaa. Neuvostoliitto se oikeasti on, mutta Venäjästä kotona puhutaan. Äiti on selittänyt, että aita oli sen takia, etteivät sudet ja karhut tule Venäjän metsistä lehmiaitaan. Raja-aidan vieressä kulkee rajamiesten polku. Sen varrella kasvaa monessa paikassa paljon mansikoita. Isä oli niittänyt kevyesti pitkät heinät pois mansikoitten päältä, jotta ne kypsyivät hyvin ja löytyivät helposti lasten suuhun. Voi miten harmittaa piikkilankojen takana loistavat suuret Venäjän mansikat, joita ei yllä urkitella, koska piikkilanka pistelee.
Räykyn pelloilla tehdään heinää joka kesä. Partiossa kulkevat rajamiehet käyvät kuulumisia kyselemässä. Monesti partioreissulle sattuu isän sotakaveri, jonka kanssa he menevät istumaan ja keskustelemaan heinäseipään varjoon. Kuulijoita he eivät kaipaa. Äiti ilmestyy metsän reunaan punavalkoruudullinen essu edessä, huivi päässä taakse solmittuna, eväskori toisessa ja iso kuparipannu toisessa kädessä. Äiti huutaa seipään takana istuville: ”Joko ootta Syvärillä, tulukee kahville!” Eväänä on lanttukukkoa, voileipiä ja lapsille viinimarjamehua ja aikuisille kotikaljaa alumiinipeilarissa, jota pidetään seipään alla auringolta piilossa. Ruisleivän päälle pannaan äsken kerätyt mansikat ja kylläpä maistuu hyvältä. Taas jaksaa ahertaa heinänteossa. Sitten soi ’Venäjän pilli’, Wärtsilän tehtaan pilli: Työpäivä on loppu, nyt kotiin saunan lämmitykseen.
Räykyn pellon kohdalle joen takana kohoavalle Viljamin kalliolle Iivana alkaa rakentaa vartiotornia. Rajasotilaat rahtaavat parruja ja lautoja vaaran juureen moottoriveneellä jokea myöten. Moottorivenettä emme me lapset olleet ennen nähneet. Kylällä sanottiin veneen jääneen sodan jalkoihin ja olevan peräisin Jänisjärveltä. Taas alkaa moottorin pärinä kuulua ’Ransportilta’ päin. Juoksen siskon ja veljien kanssa raja-aidalle ihmettä katsomaan. Niin kovasti tekee mieli päästä moottoriveneen kyytiin. Meille on opetettu, että rajalla ei saa huutaa eikä raja-aidan taakse saa mennä, ei edes heittää käpyä jokeen, mutta vanjalle vilkuttamista ei oltu kielletty. Venäläisiä isä sanoi vanjaksi tai toisinaan iivanaksi. Ainakin torninrakentajat olivat iivanoita.
Kerta toisensa jälkeen pyyhällämme heinäpellon poikki ja vilkutamme innoissamme moottoriveneen miehille, mutta harmiksemme he eivät ole huomaavinaankaan. Kunnes yhtenä päivänä veneen perässä seisova rajasotilas katsoo meitä, nostaa käden lippaan ja tervehtii meitä arvokkaasti kuin kunniavartiota. Iloissamme juostaan äkkiä kotiin kertomaan, että ne vilkutti meille. Kaupoilla puhuttiin tästä tapahtumasta pitkään: venäläinen rajasotilas tervehti kylän lapsia!
Latomiehinä saadaan veljien kanssa tallata ja myllätä ylhäällä heinäkasan päällä, joskus ihan katon rajassa. Varottava on huonosti kotkattuja pärenauloja, jotka välistä raapaisevat ilkeästi päänahkaa tai olkapäätä kun olivat ruosteisiakin. Myös jalat naarmuuntuvat teräviin heinänkorsiin ja kihelmöivät kunnolla varsinkin, jos suolasirpale pääsee kenkään. Heinäsuola on paperisäkissä, josta käydään valikoimassa suurimmat rakeet ihailtavaksi ja imeskeltäväksi. Suurimmat olivat puolen sokeripalan kokoisia ja loistivat sateenkaaren väreissä.
Rajan lapsina tiedämme senkin, että valokuvaaminenkin on kiellettyä rajalle päin. Räykyn isossa heinäladossa keksimme kerran, että huijataan Venäjän torniin kiivennyttä vartiosotilasta. Kun heinähäkillinen oli tallattu, jää aikaa odotella seuraavaa hevoskuormaa takapellolta. Ruvetaan leikisti valokuvaamaan ladon seinälautojen välistä kenkä kamerana. Joka kuorman välissä räpsitään kuvia Viljamin kalliosta ja iivanan vartiotornista. Lopulta uskaltaudumme ulos ladon seinän viereen näkyville filmaamaan. Meitä kuitenkin jännittää vielä seuraavana päivänä, onko kuvaustouhumme huomattu Venäjän tornista ja tuleeko seuraamuksia. Vasta elokuussa ruispellolla uskalsimme puhua isälle valokuvauksestamme.
Pimeinä talvi-iltoina keittiön ikkunasta näkyy silloin tällöin suoraan ylös nouseva valoraketti. Isä sanoo ohimennen huokaisten, että ’vanjalla on tuas assiita’. Tuolloin en enempiä raketeista kyselty eikä selitetty, mutta jotain pelottavaa niihin liittyi. Ymmärsin ettei ollut kyse ilotulituksesta, josta äiti oli lukenut lehdestä.
Tuntematon ja salaperäinen on raja-aidan ja joen idän puoleinen maailma tiheän lepikon takana, kuului vain Värtsilän tehtaan pilli, Niiralasta kaikuvat Venäjän tavarajunien veturien vihellykset, tuon tuostakin kaikuvat ampumaharjoitusten äänet ja kesäisin kaukaisen musiikin kumu. En tiennyt silloin viisivuotiaana saparotyttönä, että liki neljäkymmentä vuotta kuluu ennen kuin pääsi katsomaan, mitä raja-aidan takana on. Tuo hetki Värtsilän asemalla sai silmät kostumaan!
Pirjo Rinne (synt. Väänänen)
Pikkupoikana tietä pitkin teidän ohi kulkiessamme, ukkini ”Ukko-Topin” kanssa, heristeli hän aina nyrkkiään tornin kohdalla ja sanoi että tuolla on Molotov joka vei ukilta silmän. Monta vuotta luulinkin että tornissa asuu Molotov -niminen venäläisukko 🙂
Olipa hieno kuvaus lapsuudesta rajan tuntumassa. Kiitos, Pirjo!
Paljon kiitoksia Pirjo Rinne tästä upeasta kertomuksesta lapsuutenne Värtsilässä! Tällaisia toivoisin lisää<3
Kiitokset vaan kivasta kertomuksesta naapurin Pirjolle.
Tuntui kaikki niin tutulta.Samalla tavalla minä ja Seppokin juostiin jokirantaan vilkuttamaan kun kuultiin moottoriveneen ääni.Meillä oli usein kesävieraita heinätöissä rajalla ja se aina huomioitiin että vene ei tullut jos oli ”vierasta porukkaa”paikalla.
Riitta Asikainen (synt.Turunen)
Tutultapa kuulosti Pirjon pakina sodan jälkivuosilta.
Elämä oli vähän pelkovaraista meillä vyöhykkeen rajalle jääneillä.
Muistan kerrankin viikonloppuna kun meillä oli vieraita kamarissa kahvilla. Heidän pienen poikansa kanssa pihalla kuuntelimme venäläisten iltasoittoa rajan takaa. Sieltä kun kuului musiikki hyvin illan kajossa. Poika ryntäsi kamariin ja innoissaan huuteli; ”rynssäät laulaa!”
Mansikka-ja heinänteko aika taas alkaa olla kohillaan. Hienosti Pirjo kuvaa entistä aikaa.. muistelehan enemmän tänne Värtsiin.
Hieno tarina; voi kun näitä tämmöisiä muisteluita tulisi enemmän. Tarinat, muistot talteen.
Tässäpä Räykky kalliosta .