Otto istui kymmenen vuotta sitten tiiviisti kirjoituskoneen ääressä. Kuva EJ
Satavuotispäivää lähestyessään Otto Rummukainen on ikäänsä nähden vireässä kunnossa, vaikka kirjoittaminen ei enää entiseen malliin suju. Ysikymppisenä hän oli luomisen voimissa, naputellut kamarissaan jo toistakymmentä teosta, ja tahti jatkui kirja vuodessa -vauhdilla. Tekstiä syntyi varsinkin talvisin.
Tein oheisen haastattelun maaliskuussa vuonna 2000 Karjalan Maahan. Siinä Otto selvittää elämäänsä ja suhdetta kirjoittamiseen. Tuskinpa kuluneet kymmenen vuotta ovat näitä asioita paljonkaan muuttaneet.
Pyöräillen ja kirjoittaen
Otto Rummukaisella on harras ilme, kun hän kuorii kirjoituskonetta esille suojuksista. Vaikka kirjoja on viime aikoina ilmestynyt melkein yksi vuodessa, ei kirjoittaminen ole itsestään selvää. Mietintämyssyä pitää käyttää ankarasti. ”Välillä töksähtää ja sanat loppuvat.”
Silloin Otto kiehauttaa kahvit. ”Monesti käy sillä tavalla, että kahvi jäähtyy kuppiin. Yritän saada ajatukset paperille ennen kuin ne unohtuvat kokonaan. Dialogi, se olisi tärkeää, kun löytäisi hyvät lauseet. Ja monesti koetan ratkaista, olisiko ikkuna vai akkuna sopivampi sana.”
Keittiön pöydällä lojuu sivistyssanakirja. ”En minä itse sivistyssanoja käytä, mutta lehtien taidejutuissa on niitä paljon. Pitää kurkistaa, mitä ne merkitsevät.”
”Yölläkö? En minä yöllä kirjoita. Sen olen kuitenkin huomannut, että kimurantilta tuntunut lause on aamulla valmiina, vaikka en olisi ajatellut koko asiaa.”
Viimeiset kuusi kirjaa ovat romaaneja, kaunokirjallista tekstiä. ”Nykyään tulee enemmän noita nyyhkykohtauksia. Novelli ei synny aina itkemättä, siihen eläytyy niin paljon. Jonkinlainen inspiraatio pitää olla, eihän sitä syömäänkään ruveta, jos ei ole nälkä.”
Nykyrunot outoja
Runoja Rummukainen ei kovin paljon rustaa. ”Nykyruno on niin outoa, ettei meikäläinen sitä ymmärrä. On kuin sanat pantaisiin myllyyn ja pyöräytettäisiin, välimerkkejäkään ei ole.”
”Eräästä minun kalevalamittaisesta runosta sanoi kurssin opettaja, ettei ollut löytänyt yhtään virhettä. Se sykäytti mukavasti.”
Eläkeliiton lehteä Otto on avustanut ahkerasti monenlaisella tekstillä. Esimerkkinä voisi olla runo: ”Meitä ikäpoikia tusinaa puoli,/ ja kaikilla meillä yhteinen huoli./ Ei muista naiset enää meitä,/ vaikka monesti unissa näemme heitä.”
”Haluan kirjoittaa kauniita ajatuksia. Se riittää minulle. Terapiaa tämä kirjoittaminen on.”
Rummukainen naputtelee tekstiä kansakoulupohjalta. ”Siellä kirjoitettiin aineita. Kerran opettaja luki minun tekeleeni muille malliksi. Häpesin niin paljon, että maa tuntui aukeavan alla.”
Kouluajan ainevihko on kadonnut jonnekin. ”Voi jos saisin sen takaisin.”
Ei päivää rivitöntä
Varsinaisen sysäyksen antoi opintokerho ennen sotia. ”Edesmennyt maisteri Olla Teräsvuori yllytti, että ei päivää rivitöntä. Sitä ohjetta ei ole aivan kirjaimellisesti tullut noudatettua, mutta ajatukset pyörivät kyllä tekstissä päivittäin. Helppoahan se on paperille panna, jos tietää, mistä kirjoittaa.”
Tuolilla on pino Kalle Päätalon teoksia. ”Niitä olen viime aikoina selaillut, vaikka yleensä en lue paljon. Eivät nämä minun kirjani samanlaisia tiiliskiviä ole, enkä minä suuri kirjailija, harrastus tämä vain on. Samanlaisia asioita tulee mieleen kuin Päätalolle, metsä- ja uittotöitä minäkin olen tehnyt. Tuttuja asioita panen paperille, sellaisia mitä tunnen.”
”Lukijoilta tulee miellyttävää ja myönteistä palautetta. Eihän kukaan viitsi sanoa, että potaskaa kirjoitat, heh, heh. Varsinaiset kriitikot taas, no, yksi sanoo samasta asiasta yhtä, toinen toista.”
Rummukainen on Keski-Karjalan kirjoittajayhdistys Martvan Jäsen. ”Aika vähän käyn tapaamisissa. Hyvää työtä ne tekevät nuorten parissa. Eihän kaikista kirjailijoita tule, mutta hullumpaan hommaan voisi aikansa käyttää.”
Kovakantinen kestää lukemista
Omat lapset kannustavat Ottoa. ”Tyttö hallitsee tietokoneen ja auttaa, kirjapainot ottavat tekstin mieluummin levykkeellä kuin likaisena paperipinkkana.”
”Kovakantinen kirjan pitää olla, että kestää lukea, vaikka se nostaa hintaa.”
”Kirjapaino on aika kallis seurustelukaveri. Pienet painot ovat höylimpiä tekemään. Kolmesta viiteen sataan kappaleeseen olen ottanut, pienemmät painokset tulisivat kalliimmiksi. Kyllä ne ovat menneet, viimeisestä on muutama kappale jäljellä.”
”Kirjastot ottavat ja tuttavat pyytävät lähettämään postitse. En minä mainostele. Eräs tuntematon traktorimies otti kerran ohi ajaessaan kolme kirjaa, kertoi ettei itse lue, mutta emännälle sanoi vievänsä.”
Räystäitten jääpuikot tippuvat vielä, joten aika on luovaa. ”Ihmiset kyselevät, onkos tulossa uutta. Jotain kirjoittelen, mutta en tiedä vielä, onko painettavaksi asti.”
Välillä polkemaan
Otto kauppasi kirjojaan talosta taloon polkupyörällä ajaen. Kuva EJ
Kun kirjoittaminen alkaa tympiä, Otto istahtaa polkupyörän satulaan. ”Ei siinä ole ikärajoitusta. Autoa en ole omistanut koskaan. Mopo ruostuu vajan nurkassa, lähtisikö tuo enää käyntiinkään. Hyvin ehtii ilman sitä. Sama tuo, tulenko kuuden vai viiden aikaan reissulta kotiin, kun ei ole kissaakaan odottamassa.”
”Ei ole minkäänlaista elukkaa enää. Lintuja syöttelen, mutta ne ei oikeastaan ole minun nimissä. Vaikka haastelen minä niille, etteivät liikaa ripisyttäisi jyviä maahan. Tuntuu ihan kuin uskoisivat.”
Rummukainen pistäytyy pyörällä joka päivä vähintään postilaatikolla tien varressa. Pari kertaa viikossa hän polkee peninkulman päähän Värtsilään. Kymmenkunta vuotta hän on asunut yksin. ”Joka ilta joku lapsista soittelee.”
Mökin ympärillä on pikkuisen peltoa ja pihalla autio ”navettarämä”. Siellä lypsi muinoin pari lehmää. Sivutoimia piti tehdä lisäksi. ”Kunnan juoksupoikana olin parikymmentä vuotta, nuorisoa ja raittiutta hoitelin.”