Lapsuusmuistoja Kakusta

Hyvin usein kuulee sanottavan ”lapsuusmuistot, ne ihanat”. En voi yhtyä kyseiseen ajatukseen. Kun muistikuvani putkahtavat lapsuuteen, nousee ensimmäisenä silmieni eteen kuva lentokoneista ja sodasta. Ne muistot ovat päällimmäisinä, himmentäen kaiken muun. Ehkä ne pelot ja kauhukuviot ovat niin syvälle syöpyneet lapsen sieluun, etteivät ne katoa koko elämän aikana, ei edes vanhuudessa.

Kotimme Värtsilän Kakussa oli juuri lentokentän kohdalla. Välimaastoon jäi Jänisjoki ja Sortavalaan johtava maantie sekä niin kutsuttu Karvosen kallio, joka oli aivan kotimme tuntumassa. Kotimme toiselle puolelle jäi Rillingin suot. Karvosen kallion ja Rillingin suon välimaastoon jäivät kolme Kakun kylän taloa, Mantsila, Ripattila ja kotimme Pakarila. Nämä talot ovat mukana tässä muisteluksessani. Tapahtuma sijoittuu jonnekin jatkosodan alkuun.

Olin tulossa Mantsilasta alle 2-vuotiaan veljeni Joukon kanssa, kun hälytyspillit alkoivat ulvoa. Koetin juosta ja raahata veljeä perässäni. Veljeni ei osannut juosta enkä minä jaksanut häntä kantaa. Ehdimme juuri aukealle pellolle, kun Rillingin suunnalta alkoivat lentokoneet lähestyä ja olivat juuri näköetäisyydellä. En voinut muuta kuin sukeltaa pellon ojaan ja vetää veljen mukanani. Siitä seurasi hirmuinen nujakka pikkuveljen kanssa, eihän voinut odottaa, että lapsi olisi ymmärtänyt, miksi hänet pakotettiin ojanpohjalle.

Sen huudon ja nujakan kuulivat myös Ripattilassa ja Mantsilassa ja siellä luultiin meidän saaneen osuman, mutta auttamaan eivät voineet tulla, kun koneet kaartelivat yläpuolella. Koneet, joita nimitettiin maataistelukoneiksi, kaartelivat niin lähellä, että näin ne lentäjät ja pyssymiehet kiväärit valmiina. Näin miten pommikoneet koukkasivat kotini kohdalla ylemmäksi kalliota ylittääkseen ja irrottivat pommilastinsa, jotka sitten ylittivät kallion pudoten lentokentän puolelle kalliota. Kuulen vieläkin korvissani pommien aiheuttaman ujelluksen ja sen jälkeen valtavan jyrähdyksen, kun pommit räjähtivät kohteessaan. Niitä pommeja putoili joskus hyvinkin lähelle kuitenkin kallion toiselle puolelle, joten kallio vaimensi jonkin verran räjähdyksen voimakkuutta.

Me kakarat juostiin katsomaan niitä poteroita ja arvioimaan miten paljon pieleen ne olivat pudonneet tarkoitetusta kohteesta. Tarkoituksenahan luultavasti oli tuhota lentokenttä ja Sortavalaan johtavaa maantie. Usein myös lentokentän maastoon tai siihen lähietäisyydelle oli pysähtynyt rajalle matkalla olleita sotilasjoukkoja, myös niitä pataljoonia yritettiin tuhota lentokoneista käsin. Kaikki se tiedettiin ja lapsetkin opetettiin ymmärtämään, että lentokoneet tulevat tappamaan. Ennen kuin ”vaara ohi” merkki annettiin, ei kukaan voinut vaaratta liikkua alueella, eikä niin ollen kukaan voinut tulla tutkimaan tilannetta. Itse olin todennäköisesti joutunut paniikkiin, olin puristanut veljeäni tiukasti käsistä ja hokenut: ”Ne tappaa, ne tappaa”.

Ehkä siksi maataistelukoneet olivat kaarrelleet pitemmän aikaa siinä alueella, kun Rillingin suon ja kallion välisellä alavalla alueella oli turvallisempaa kaarrella, kun sinne lentokentälle asennetut ilmatorjuntatykit eivät saaneet osumaa lentokoneisiin ja voivat sieltä taas hyökätä kohteen kimppuun.

Kun viimein vaaran mentyä ohi Ripatin Väinö, Mantsilan Anna ja äitini tulivat paikalle ja kiskoivat minut ojasta, oli äitini lyödä läväyttänyt minua poskelle kämmenellään, ennen kuin tajusin olevani elossa. Minulle koetettiin vakuutella, etteivät ne tapa lapsia, mutta minulla oli kokemusta siitäkin, että tappaa ja varmasti tappaa.

Veljelläni Hugolla ja Finskan Kalevilla oli maja edellä mainitun kallion kupeessa, jossa he tapailivat. Kalevi toi veljelleni sarjakuvalehtiä katseltavaksi ja luettavaksi, niitä ei meille kotiin saanut tuoda. Minäkin olin halukas niitä selailemaan. Usein siellä majassa istuttiin lehtiä selailemassa. Kerran sitten hälytyspillit alkoivat ulvoa ja me penskat rynnättiin sille avoimelle kalliolle katsomaan saako vihollinen osumia kentälle. Äkkiä alkoi kallioon sinkoilla panoksia, jotka päästivät vinkuvia ääniä singotessaan kalliosta. Veljeni kiskaisi minut alas kallion koloon, jonne Kalevikin sukelsi. Sen tajusimme, ettemme voineet liikahtaakaan piilostamme, eikä siinä myöskään tajunnut nokkosten polttelua, kun tajusi, miten lähellä elämän ja kuoleman raja oli meitä kulkenut.

Jälkeenpäin kävimme katsomassa kallion pinnassa olleita luotien jättämiä jälkiä. Siisti rivi muutaman matkan päässä toisistaan oli luotien jättämiä jälkiä kallion pinnassa. Sitä voi vain ihmetellä minkälainen suojelusenkeli meillä oli ollut mukana, kun kukaan ei loukkaantunut enempää luodeista kuin kimmokkeistakaan.

Edellä kerrotun kokeneelle lapselle oli turha uskotella, etteivät ne tapa myös lapsia. Ripatin Väinö siinä suurinta ääntä piti, ehkä siksi, että saisi minut rauhoittumaan. Ei hän myöskään tiennyt kalliolla tapahtuneesta, ennen kuin ne luodin jäljet käytiin hänelle näyttämässä. Väinö oli ainoa mies näissä kolmessa talossa. Toiset olivat rintamalla ja vain naiset olivat kotona. Väinö oli vapautettu armeijasta talvisodassa saamansa vamman vuoksi. Hänellä oli jokin reumantapainen sairaus, mikä väänsi hänen vartalonsa koukkuun. Hän oli se mies, johon moni nainen joutui turvautumaan monissa asioissa, mitkä tulivat eteen jokapäiväisessä elämässä. Väinö vieraili meillä usein, kyseli kuulumisia ja kertoili kuulemiaan, kuka milloinkin oli kaatunut tai joutunut kadoksiin, kuten hänen veljensä Vihtori.

Kun näistä nuoruuden kuvioista yrittää tehdä yhteenvetoa, jää päällimmäiseksi nämä kuviot sodasta ja evakosta, ne ikävät muistot. Ehkä niitä ihania lapsuuden muistojakin on, mutta määräävimmiksi jäävät nämä ikävät muistot. Nämä muistot ovat varmasti muokanneet ihmismieltä elämän kilpajuoksussa, eivätkä ne koskaan katoa.

Martta Antrela

Viinijärvi

1 comment for “Lapsuusmuistoja Kakusta

  1. Kiitos Martta Antrela mielenkiintoisesta muistelosta. Toivon, että saamme luettavaksi lisää muistelmia ja kuvauksia niin eilisestä kuin tämänpäiväisestä Värtsilästä. Näihin kirjoitustalkoisiin ovat muutkin lukijamme tervetulleita. Myös valokuvia voi mukaan liittää. Kun resurssimme ovat valitettavan niukat, ja toiminta täysin vapaaehtoispohjalla, niin toivomuksemme on, että tekstit ja kuvat olisivat sähköisessä muodossa.
    Nyt kaikki kirjoittamaan verkkolehti Värtsiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *