Muistanettako työ sitä, ku mie aikonaa kirjotteli sinne Värtsii talavisova aikasesta härkävaunu-matkasta sotoo pakoo halaki Suome. Se ikimuistone matka piätty viimennii Virroile Vaskuu asemalle , ja sieltä meijjät sitte kuskattii hevoskyyvvillä sinne Havangankylää. Siellä meijjät majotettii vasta par vuotta sitte valamistuneelle koululle. Nii myö sitte lähettii elokuisena lauvvantaina koht Virtaita ja Havankoo.Tuntu nii mukavalta olla […]
Alkuperäinen 18.12.2017 Talvi-iltain hämärissätontut hiipii pihamaillakurkistellen ikkunoissa,onkos lapset kiltin lailla. Aattopäivän pimeälläpukki jutaa pakkassäässävanha susiturkki päällä,paksu partakin jo jäässä. Metsä on niin huurteinen,pelloilla on hanki syvä.Sen se teki pakkanen,sankka lumipyry hyvä. Paksun lumen syleilyssätaas pieni pirtti piileksii.Pukki aaton pimeässätietään sinne ehkä etsii. Isä kuusta kaatamassa,ilomielin metsään lähti.Kuusi seisoo kammarissa,latvassa jo loistaa tähti. Koristellen joulukuustalapsilla on
Ahkerina väk pirtissä hyörii, mukulat vuan jaloissa pyörii. Ainoo laiska o huushollissa pankolla makoova kollikissa. Yläkuapissa jo piparit kyllä, jottei puoskat niitä kahmia yllä. Sillo tuvassa hyvälle tuoksuu, joulupullat ku uunissa paistuu Mummo leipoo piirakoita piälle laittaa munavoita. Tuatto kinkkuva paistel, ihan het sitä saloo maistel. Tumput ja tillukkaat on paketissa, lahjat muutkii heleposti suatavissa.
Suomen tuotteliaimpia korttitaitelijoita oli Virtain Killinkoskella 27.9.-41 syntynyt Marja-Liisa Pitkäranta os. Raittinen. Alunperin hän valmistui somistajaksi ja toimi Tampereella Stockmannin tavaratalon somistajana. Myöhemmin hän sitten kouluttautui mainosgraafikoksi Suomessa ja Sveitsissä.1970-luvun alussa hän jättäytyi vapaaksi taiteilijaksi ja teki kuvitustöitä monille maamme kustantamoille. Joulukorttien määrä mm. lienee Suomen suurimpia. Ennen kuolemaansa hän teki säätiötestamentin, joka sisältää yli
Suomalaisissa sananlaskuissa on paljon koettua elämänviisautta. Ne olivat aikoinaan tarkoitettu elämänoppaiksi niin nuorille kuin vanhemmillekin. Alun alkaen ne kulkivat muistitietona sukupolvelta toiselle, kunnes joku tajusi kerätä niitä talteen ja kirjoittaa muistiin. Suomalaiset ovat muuten maailman parhaita kansanperinteen kerääjiä. Vielä tänä päivänäkin sananlaskujen antamat ohjeet pätevät monissa elämän tilanteissa, vaikka ne ovatkin syntyneet aivan erilaisissa oloissa
Talvi-iltain hämärissä tontut hiipii pihamailla kurkistellen ikkunoissa, onkos lapset kiltin lailla. Aattopäivän pimeällä pukki jutaa pakkassäässä vanha susiturkki päällä, paksu partakin jo jäässä. Metsä on niin huurteinen, pelloilla on hanki syvä. Sen se teki pakkanen, sankka lumipyry hyvä. Paksun lumen syleilyssä taas pieni pirtti piileksii. Pukki aaton pimeässä tietään sinne ehkä etsii. Isä kuusta kaatamassa,
Katselin äskettäin vanhaa kuparipannua, joka on kulkenut mukanani aina Pussinpohjasta tuohon meidän keittiökaapin päälle asti. Tiedän, että pannu on yhtä vanha kuin Suomikin, koska se on häälahja vuodelta 1917. Olisi ihan mukava tietää, kuka sen aikoinaan on valmistanut. Oikean kuparisepän takomalta se näyttää eikä miltään tehdastekoiselta. Samalla tuli siinä mieleeni, että jokainen kodin esinehän on jonkun
Sellaili yks päivä just postluukusta tipahtanutta ilmaislehtee. Niitähä tippuu sieltä roppakaupalla harva se päivä. Emmä ou pannunna kieltoo, vaikk mone nuapuri postluukussa lukooki: Ei ilmais- jakeluita, kiitos! Ovatha nuo kauppijaat kuitennii nähneet nii suure vaiva kertoissaa, mitä meijänki huushollista suattas vielä puuttuva.Tällä kertoo ei kuitenkaa löytynnä mittää niin tarpeellista, jotta ois pitännä het kauppaa rynnätä.
Pittää olla tos kiitolline, ku pyssyy se verra vielä tolopillaa, jotta piäsöö vaimon kanssa sienmehtää. Suap vielä ens talavena syyvvä ihtesä kerreemii sienii, eikä tarvihe ehtii niitä marketi pakkasesta. Mie ou muute aina suhtautunu varrauksella toiste kerreemii sienii. Varsinnii tiällä päi ku tuo sieniin kerruu o vielä varsi uutta, jotta panoo joskus torilla eppäilemmää täkäläiste syöntisiente tuntemusta. Myö
” Meripoikki meit varjelkkon daevas! Vaevaloine on elämän dääll, ko me ansatte leippätän laevas, kaukans seilaile valdmerem bääll.” Tämä on ensimmäinen säkeistö Hj. Nortamon kirjoittamasta Meripoikatten veisusta vuodelta 1925. Hän on yksi kuuluisimmista maamme murrekirjailijoista. Hän syntyi Raumalla v.1860, mutta suoritti varsinaisen elämäntyönsä Porissa lääkärinä. Raumalaiset ja porilaiset kiistelevät siitä kummalle Nortamo kuuluu. Raumalla on
Tuossa iha lähellä ol yhtenä päivänä huutokauppa. Poikkesin sinne mieki kahtomaa nykystä huutokaupan käyntii, ku aikonaa tul käytyy aika usseinki huutokaupoissa. Tulha sieltä sillon tällön jottai huuvettuuki, en vuan tiijjä, olko se kaikki nii järin tarpeellistakkaa. Muute iha samalaiselta se meininki näytti nykyväänki. Meklar siinä yritti kehhuu niitä myytäviää parhaasa mukkaa, ja enimmäksee ikäimmeiset niitä
Katseltuani Marinan hienoja kuvia Väyrysen pellolta rupesin etsimään omista valokuvistamme vastaavanlaisia, joissa olisi sitä samaa tunnelmaa kuin Marinankin ottamissa kuvissa. Löytyihän sieltä yksi valokuva viime syksyltä. Oli ollut mukava mökkipäivä, ja oltiin palaamassa illalla kotiin. Matkalla on kilometrien pituinen Kaasmarkun suora. Tultuamme suoralle meitä odotti hieno näky. Aurinko oli juuri punaisena pallona laskeutumassa taivaanrannan taa, ja viimeisillä
Kaikkee sitä mukulana sattuuki. Mie oli varmaa vasta neljän vanaha, ku mie jatkuvasti kaivon nenee, ja vanahemmat alako jo hermostua ja komentoo minnuu. Lakkoomatta käskettii, jotta ”pois sormet nenästä, Martti.” Onneks meillä ol kammarin keskellä pöytä, jossa ol melekei lattiaa ulottuva pöytäliina. Sielä ol sopiva piilopaikka, jossa sai iha rauhassa kenenkää komentelematta kaivoo neneesä. En
Siitä on pian kymmenen vuotta, kun tyttäremme sanoi, että he aikovat ottaa koiranpennun. Me emme olleet ollenkaan ihastuneita ajatuksesta ja taisimme tuoda sen heille tiedoksikin. Olimme varmoja siitä, että meidän hoidettavaksihan se sitten jää, kun he joskus reissuun lähtevät. Minä näin jo kauhukuvia siitä, että joutuisin jossain puistossa ulkoiluttamaan suurta koiranronttia ja vanhan miehen voimillani
Ei sitä immeine nuorena tiijjä mite höppänäks sitä vanahana tuloo. Huomasin sen männä viikolla tuas kerra. Uatteli, jotten kehtoo kertoo sitä kellekkää, mutta kerron sen nyt kuitennii. On siinä miu mielestän se verra aihetta pikkuselle tarinalle. Mie mänin terveyskeskuksee tilloommaa liäkäri aikoo, mutt ei se onnistunukkaa, ku se tyttö siinä luukulla kahto vissii, jott ei
Yhtenä päivänä tässä joulu alla sovittii vaimon kanssa päiväkahvii juuvvessa, jotta tänä jouluna ei osteta toisillemmu mitää kalliita joululahjoja ku jottai pientä ja halapoo vuan. Ou mie kuitennii vielä se verra lapsemieline, jotta mukavalta se tuntuu, ku suap joulu-uattona avata vaikk yhe pienenki lahjapaketi. Oiskoon tuo haikailuva sinne lapsuuve jouluihi – kuka ties. Ei ne
Viänäse Hilima ol ollu jo muutama vuuvve eläkkeellä ja ol iha tyytyväine elämääsä. Tänäki uamuna herättyvvää ei kehannu het nousta sängystä, ku ulukonaki näytti vielä nii turkase pimmeeltä. Hetke loikoiltuvvaa nous sitte kuitennii uamupesulle ja kahvin keittoo. Petivuatteet hiä jätti tuulettummaa, niinku jossai lehessä ol neuvottu. Siinä uamukahvii juuvessaa Hilima huomas, jotta ikkunalauvalla pelakuu lurpotti kummasti. Hiä otti kastelukannu ja
Ku myö vaimon kanssa halutaa oikei herkutella ruuvvalla, ni myö se keitetää potattivellii ja syyvvää sitä aina sien-sipulhakkeluksen kanssa iha niin ku Pussinpohjassaki aikonaa. Sehä ol halapoo ja kuitennii hyvvee ruokoo. Potatit ol omasta pellosta, niitä Värtsilä mustii kait, ja sienet ol isän syksyllä kerreemii. Ihan tulloo joskus mielee keittiön pöytä, jolta sitä mukulana söin. Siinä ol
Äskettäin Alpo-Aatos oli liittänyt ottamiensa luontokuvien joukkoon ranskalaisen Jean-Francois Milletin kuuluisan teoksen Tähkänpoimijat. Siitä tuli mieleeni hänen toinen ehkä yhtä kuuluisa maalauksensa Iltakellot. Ainoa taulu, joka meidän kammarin seinältä aikoinaan löytyi, oli pieni painokuva tuosta Milleten maalauksesta, ja luulen että monen muunkin kodin seinältä löytyi aikoinaan ja ehkä vieläkin tuo samainen kaunis painokuva. Iltaisin nukkumaan käydessäni katselin ja ihailin sitä kotini ainoata taulua siinä
Siinä meijjä lähellä Pussinpohja rinteessä ol kolome nuapurii Vasaraiset, Vuojolaiset ja Jumppaset. Vasaraisessa mie taisi käyvvä vähä niinku saloo, ku kotona olivat sitä mieltä, jottei sais olla mikkää ”kyläluuta”, ois vuan paras pyssyy omassa pihassa. Näi aikuisena on tullu mielee, jotta se perimmäine syy taiskii olla sosiaaline erarvosuus. Isä ol innokas työväenaattee mies, joka ei
