Nykyvää näytetää vanahoja suomalaisii elokuvvii telekkarissa arkisi aina puolen päivä jäläkee. Niitä o iha mukava kahtoo, vaikk ei nykyriitikot taija niistä kovi välitteekkää. Tuloo nii elävästi mielee ne elokuvissakäynnit enne talavisotoo Värtsilä Nuorisoseura talolla. Mie taisi jo mukulana nähä melekei kaikk kolokytluvulla vilimatut kotmaiset elokuvat. Meijjä isä ol sillo elokuvateatteri ovmiehenä, ja mie piäsi iha […]
Vaikka mie nii ussei mukulana sinne Kansantalolle rahtauvuinki, nii em mie muista ikinän sitä peilii sielä nähneen. Peili reunassa mainitut Kosose parturliike, Valave leipomo, Ikose valokuvvaamo, ja varsinnii Työväe ja Pienviljelijäi Ossuusliike olivat miulle tuttuja jo lapsesta pittäin. Ku mie alon näyttee pieneltä peikon poikaselta, ni isä pist rahan kättee ja käsk männä Kososen Tyynen parturoitavaks. Se ol miusta
Vanaha polokupyörämainos tul mielee ajellessan kerra keskustaa pyörällä. ”Ketterästi polkee vaari, vaarilla on Jaguaari.” Ei miulla ou Jaguaaria, eikä se polokeminenkaa nii ketterästi käy ku nuorempana, mutta mie oun kuitennii aina tykänny ajella polokupyörällä. Miu mielestän se o yks parraimmista keksinnöistä. Sillä piäsöö vähä noppeemmi paikasta toisee, eikä hengästytä vanahoo miestä iha nii paljo
On se muute aikamoine hajusyöppö tuo kerrostalo hissi. Se imöö ihteesä kaikk talo nii hyvät tuoksut ku pahatkii hajut. Ku mään hissii nii melekein tiijän, kuka o enne minuu sitä tarvinna. Ku sielä haisoo tupakka, ni sillo o iha varmasti männy se kolomanne kerrokse pulskahko naisimmeine poikakaverisa kanssa. Tietääksen meijä rapussa ei kukkaa muu polta tupakkoo. Pitkää aikaa
Tuas tul mielee yks tappaus elävästä elämästä. Mie oli lähössä kauppaa, ku vaimo pyys vielä jotta toisin kinuskikastiketta purki, sillä tyttäre pere ol pyhänä tulossa syömää, ja hiä aattel tarjota sitä jiätelön kanssa. Muistilistaa kirjoti sen sitte het, jotten vuan unoha. Tuoho muistiisa ku ei ou ollenkaa aina luottamista. Nii mie oli jo suanut muut ostot kaupassa tehtyvä, se kinuskikastike
Luinkohan Satakunnan Kansasta vai kuulinko televisiosta, että tutkimusten mukaan Porissa asuivat sillä hetkellä maan onnellisimmat ihmiset. En muista kriteereitä, joitten perusteella siihen tulokseen oli tultu, mutta tieto sai minut miettimään, mikä se sitten tekee minusta tyytyväisen ja onnellisen porilaisen. Porihan on maantieteellisesti vähän niin kuin syrjäkaupun- ki, joka on aika kaukana valtaväylistä. Tänne ei pistäydytä ”matkan varrella”,
”Koitahan pärjätä!” Se oli isä-Heikin kehoitus pojalleen, joka oli lähdössä opiskelemaan toiselle puolelle Suomea. Isällä oli toive, että oma poika pärjäisi elämässään helpommalla kuin hän. Se tarkoitti sitä, että saisi elantonsa vähemmän raskaalla sisätyöllä. En tullut tietämään, minkälaiset mahdollisuudet isällä oli ollut edes kansakoulun käyntiin syrjäisessä maalaiskylässä viime vuosisadan alussa. Lapsuus siellä lienee ollut monilapsisissa perheissä niin köyhää ja ankeaa, ettei sitä tehnyt mieli muistella
Mie taisi olla melekeimpä turhannii kiltti ja tunnolline koululaine aikonaa. Kerra kyllä rehellisesti sannoin pinnasin päivän koulusta. Syynä siihe ol se, että miu äitpuolen ol alakanu kutoo räsymattoja ja miustaki kutomine ol hirmuse mukavoo. Varsinnii erlevyste ja -väriste raitoje suunnittelu niistä värikkäistä kuteista ol miusta mieluista. Jostai syystä sinä uamuna miu maha tul tos kippeeks.
Tutultako tauin suanu, vaiko vennon vierahalta? Kyll on ukko uuvuksissa, väsyksissä äijän rähjä. Ryinnästä rintakipu heikko olo yskinnästä. Räkä rännistä valuvi, lima nuaman onteloista. Kova jyske kallon alla, särky piäkuoren sisässä. Kunto kintuista kaonnut, koko kropan lihaksista. Sängynpohjalla potelen, peiton alla pyöriskelen. Auta ei pillerit tässä eikä vaivoja vähennä. Onpa ukko onnellinen äijä tosi tyytyväinen
Pitemmän aikaa olen pähkäillyt, mistä kummasta saisin aiheen kirjoitukseeni Värtsiin. Taitaa muistojen pussinpohja jo paistaa ja olisi kai parasta panna ”pillit pussiin”. Partasen Hilkan juttu korttiajasta ja kansanhuollosta sai kuitenkin miettimään ja muistelemaan niitä aikoja. Vaikka meillä onkin Hilkan kanssa vähän ikäeroa, hän muistaa paljon enemmän ihmisiä ja tapahtumia Värtsilästä. Minun elinpiirini rajoittui vielä enimmäkseen
Sain Partasen Hilkalta äskettäin valokuvan, joka on otettu Värtsilässä 30-luvulla. Kuvassa on Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen varastorakennus, jonka päädyssä oli kotini. Siinä näkyy sen kammarin ikkunakin, josta olen joskus muisteluksissani kertonut. Ensi syksynä tulee 70 vuotta kuluneeksi siitä, kun sieltä lähdimme, enkä ole aikaisemmin nähnyt ainuttakaan kuvaa silloisesta kodistani. Kuva on luultavasti otettu keväällä, koska aidan vieressä siemenperunoiden idätyslaatikot ovat odottelemassa käyttöä. On harmi,
Elämä helpottui aika tavalla muutettuamme Koronkylään tuttavien luokse asumaan. Tilaa riitti meille viidelle mukavasti kaksi huonetta käsittävässä asunnossa.Talo oli rakennettu läheisen sahan työntekijöitä varten, mutta sotatilanteen vuoksi saha ei ollut toiminnassa. Elettiin yhteistaloudessa, aterialla soppaa kauhottiin sovussa samasta kattilasta ja viipaloitiin samaa ruislimppua. Meillä oli ihan mukavaa, vaikka koti-ikävä välillä vaivasikin. Tertun kanssa olimme samanikäisiä ja
Alkoi jo tuntua siltä, ettei se härkävaunussa makailu lopu ikinä. Jouduttuamme piilottelemaan Pönttövuoren tunnelissa viholliskoneilta saimme vihiä siitä, missä päin Suomea ollaan menossa. Matka sieltä jatkui vielä kauan. Kun juna pysähteli asemilla, odotimme jännityksellä, joko viimeinkin ollaan perillä. Monta kertaa petyimme, ja matka vain jatkui. Vihdoin ja viimein junan pysähdyttyä vaunun ovi avattiin ja meitä
Oli tammikuinen iltapäivä v.1940. Äitipuoleni oli kastelemassa kukkia kammarin ikkunalta, kun huomasi poliisi Hämäläisen kääntyvän Pussinpohjan tieltä meille päin. Arvasimme silloin, ettei sillä Hämäläisellä mitään ilouutisia varmaankaan olisi kerrottavanaan ja oikeassa olimme. Hyvin vakavana miehenä ovensuussa seisten Hämäläinen sitten kertoi ikävän uutisensa. Sotatilanne vaati naisten ja lasten lähtöä seuraavana yönä Värtsilästä, siksi meidänkin piti olla
Kuurat kun on kuusikoissa, helmet jäiset heinikoilla, valopallo pellon päässä, taivas öinen tähtisenä, paukkuu pakkanen pihalla, kylmä kyykkii kynnyksellä. Lumimatto järven jäällä, hanki paksu hiihtäjällä. Tanssii tuisku tanterilla, pyörii pyry piiriänsä kinoksissa kotipolun, nietoksissa lähiniityn. Vilu varsin varpusella, horkka kova harakalla, oravana paha olla, eikä järin jäniksenä. Pirtissä paras pysyä, piisin vieressä virua, lasit lämpöistä
Kun ihmiset taas kilpailevat siitä, kellä on syksyn pulleimmat punajuuret ja paksuimmat porkkanat, haikeudella muistelen meidän kasvimaata siellä Pussinpohjassa varaston takana. Siellä sitä myös kasvatettiin punajuuria, porkkanoita, kaalia ja lanttua. Isä oli oikein mestari kurkunkasvattaja. Hän teki joka kesä pari pitkää harjapenkkiä, joiden sisällä oli rutkasti hevosenlantaa, ja kyllä kurkut kasvoivat ja tuottivat runsaan sadon.
On se kumma, kun nuo viime vuosisadan alun tapahtumat muhivat tuolla vanhan äijän aivoissa, mutta jos kysytään vaikka eilisen asioita, niin ei muista ”mittään”. Meikäläinenkin harva se päivä elelee Pussinpohjan maisemissa. Moni nuori kyselee, mikä se semmoinen Pussinpohja on. No, sehän osa Vanhan Värtsilän taajamaa, jossa vietin iloista ja onnellista lapsuuttani toisille kymmenille asti. Se
