Oli tammikuinen iltapäivä v.1940. Äitipuoleni oli kastelemassa kukkia kammarin ikkunalta, kun huomasi poliisi Hämäläisen kääntyvän Pussinpohjan tieltä meille päin. Arvasimme silloin, ettei sillä Hämäläisellä mitään ilouutisia varmaankaan olisi kerrottavanaan ja oikeassa olimme. Hyvin vakavana miehenä ovensuussa seisten Hämäläinen sitten kertoi ikävän uutisensa. Sotatilanne vaati naisten ja lasten lähtöä seuraavana yönä Värtsilästä, siksi meidänkin piti olla asemalla kello 12 yöllä. Matkatavaroita sai olla mukana sen verran, kun kukin jaksoi kantaa. Kerrottuaan viestinsä hän jatkoi matkaansa naapuriin. Ei se viesti meille oikeastaan ihan yllätyksenä tullut, sillä jo jonkin aikaa tykkien jylinä rintamalta oli kantautunut Pussinpohjaan asti.
Alkuhämmennyksestä selviydyttyämme aloimme valmistautua lähtöön. Evästäkin tarvittiin, joten äitipuoleni leipoi vielä tuoretta leipää iltapäivän kuluessa. Eväät pakattiin koulureppuuni ja kantaminen jäi minun kontolleni. Vanhaan kapsäkkiin pakattiin vaatteet ja muut mukaan otettavat. Tunnelma oli hiljainen ja vaisu, koska emme tienneet mihin meitä viedään ja milloin pääsisimme takaisin kotiimme Pussinpohjaan.
Iltayöstä isäni sitten valjasti osuusliikkeen Janne-hevosen. Reessä oli porontalja ja peittona paksu välly. Oli kireä pakkassää, ja täysikuu mollotti tähtisellä taivaalla. Reenjalakset pitivät kummaa kitinää pakkaslumessa, ja aisakello kilkutteli omaan tahtiinsa. Vällyn alta katselin kotikylääni enkä voinut aavistaa, etten koskaan tulisi näkemään sitä samanlaisena kuin silloin kuulakkaana pakkasyönä sen näin.
Asemalaituri oli jo täynnä väkeä, kun tulimme asemalle. Oli naisia, lapsia ja heidän saattajiaan. Isästä eroaminen oli vaikeata ja itketti kovasti. Kun halailut oli halailtu ja hyvästit hyvästelty, meidät lastattiin asemalla olleisiin ”härkävaunuihin”. Vaunuissa oli laverit nukkumista varten ja keskellä kamina, jota vuorotellen matkan aikana lämmitettiin. Nurkassa oli ämpäri ”luonnollisia tarpeita” varten. Piti olla tosi kova hätä, ennen kuin ilkesin mennä pissalle sinne kaikkien kuullen ja nähden. Ei se unikaan tahtonut tulla siinä vaununpyörien kolkatessa kiskonpätkältä toiselle. Puita lisättäessä kaminan luukusta tupsahtanut savukin kirveli silmiä.
Se oli sitten elämäni ensimmäinen junamatka. Ei kuitenkaan ihan sellainen jollaista junalla matkustamisen olin luullut olevan. Puuskuttaen ja välillä viheltäen juna sitten teki matkaansa tammikuisessa pakkasyössä meille vielä tuntematonta määränpäätä ja huomista kohti.
Pussinpohjan Masa
Toivotaan jatkoa . . .
Näihin kuviin ei koskaan totu…silti jatko olisi
mielenkiintoista saada luettavaksi. Mihin se juna
teidät vei?
No, uteliaisuushan se tietysti heräsi. Missä on äitipuolesi hauta? Selvisikö isäsi sodasta? Eipä ole nämä asiat ollet milloinkaan puheenaiheena.
Tällaiset kirjoitukset ja kuvat vetävät aina hiljaiseksi. Enpä kadehdi tuolloisen sukupolven kokemuksia.
Minäkin olen saattanut kokea jotain alitajuisesti, koska on niin vaikeaa sietää laulua ”Lapsena tuntenut murheita en, riemuja vain kohdata sain..”
Hei,Irene!
Vanhempieni hauta on Tohmajärven Kirkkoniemessä. Isäni oli jo
talvisodan syttyessä täyttänyt 50, joten hän ei joutunut sotaan.
Terveisin Masa
Meidän evakkomtka -40 suuntautui Petravaaraan Laakkosille,tämä tapahtui
hevoskyydillä.Äiti ja kolme jälkikasvua joista nuorin oli alle kaksi
vuotias.
Osa tästä yhteisöstä siirtyi maidontuottajineen ja suurusaineidn
kera muualle.En tiedä mistä se johtui,eikö he tykänneet pentujen
kitinästä?
Tällainen oli meidän ensimmäinen evakkoreissu.
Teen pienen, mutta kunnioittavan ”syrjähypyn” Masan aiheesta.
Suomi oli siitä harvinainen maa, että siviili-ihmiset pyrittiin saamaan pois sodan jaloista. Kun nyt seurataan uutisia maailmalta niin sotaa käydään missä käydään ja siviilit ovat siellä seassa.
Olin Kontiolahdella ottamassa vastaan k o s o v o l a i s i a pakolaisia. Joukossa oli lyseo-ikäisiä nuoria, jotka olivat olleet opiskelupaikkakunnillaan koulussa. Heille oli annettu aikaa lähtöön noin 15 minuuttia. Mukaan koululaukku ja ne vaatteet mitkä sattui olemaan koulussa mukana. Ensimmäiset ja tärkeimmiltä tuntuneet ostokset täällä olivat kampa ja peili sekä hammasharja.
Sain linkin tänne sivulle. Äitini Sirkka syntyjään Lötjönen on lähtenyt sieltä Pussinpohjasta evakkoon myös. Hän muistaa Martin.