Hyvästi Pussinpohja! osa 2

Härkävaunussa. Kuva: SA-Kuva.

Alkoi jo tuntua siltä, ettei se härkävaunussa makailu lopu ikinä. Jouduttuamme piilottelemaan Pönttövuoren tunnelissa viholliskoneilta saimme vihiä siitä, missä päin Suomea ollaan menossa. Matka sieltä jatkui vielä kauan. Kun juna pysähteli asemilla, odotimme jännityksellä, joko viimeinkin ollaan perillä. Monta kertaa petyimme, ja matka vain jatkui. Vihdoin ja viimein junan pysähdyttyä vaunun ovi avattiin ja meitä kehoitettiin laskeutumaan junasta tavaroinemme asemalaiturille. Pitkän hämärässä olon jälkeen kirkas auringonpaiste häikäisi silmiä kunnes pystyimme lukemaan asemarakennuksen seinästä, että olimme tulleet jonnekin Vaskivedelle. Kukaan meistä ei ollut koskaan kuullutkaan sen nimisestä paikkakunnasta. Sieltä matka jatkui muistaakseni hevoskyydeillä lopulliseen sijoituspaikkaamme.

Perille päästyämme saimme tietää, että olimme tulleet Virtain pitäjän Havangankylän koululle. Opettaja Hanna Leväluoma oli meitä odottamassa koulun pihalla ja otti meidät ystävällisesti vastaan. Hän näytti meille varatut majoitustilat. Luokkahuoneen lattialle oli valmiiksi ”petattu” pahvista vaatimattomat makuupaikat. Kun kukin oli löytänyt oman petipaikkansa ja tavaroillensa säilön, menimme koulun saunaan, jonka opettaja oli lämmittänyt tulemaksemme. Tavallista paremmalta se saunominen tuntui rankan reissun jälkeen. Sinne saunaan taisivat jäädä monelta matkan aiheuttamat kolotukset ja kivut. Sillä saunareissulla minä opin paikallista sanastoa, kun opettaja kehoitti minua: ”Heitäs poika NAPOLLA vettä!” Hetken tuumailtuani tajusin sen tarkoittavan meikäläisittäin vesikauhaa. Tein työtä käskettyä.

Siitä se sitten alkoi toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten yhteiselo niissä kovin puutteellisissa oloissa Suuremmitta kinasteluitta siinä selvittiin päivästä toiseen, yhdistihän meitä kuitenkin värtsiläläisyys. Monta kertaa ehdittiin kaivata kotioloja. Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, miten ruokailu oli järjestetty. Kukin lienee itse valmistanut ruokansa koulukeittolan hellalla. En ainakaan muista, että olisin pahemmin nälässä ollut.

Koulun posti tuli läheiseeen maalaistaloon, josta minä jouduin sen useimmiten hakemaan. Samalla pääsin tutustumaan havankalaiseen elämänmenoon. Ensimmäinen postinhakumatka on jäänyt erikoisesti mieleeni. En minä koskaan aikaisemmin ollut nähnyt niin suurta tupaa. Siellä oli nurkassa komea avotakka, jossa paloi tuli. Katonrajassa roikkuivat leipävartaat rivissä. Tupaan tultuani tervehdin talonväkeä, mutta kukaan ei ollut huomaavinaankaan minua. Karjalaispojasta se tuntui vähän tylyltä. Nähtävästi he olivat tottuneet siihen, että kyläläiset vain hakivat postinsa ja poistuivat saman tien. Talonväki jatkoi rauhassa töitään, eikä heillä ollut aikaa joutavanpäiväiseen rupatteluun jokaisen postinhakijan kanssa.

Vaikka olimme niin kaukana sotarintamasta, omat pelkonsa ne olivat Havangassakin. Aurinkoisena kevätpäivänä joku oli nähnyt jotain outoa järven takaisessa rinteessä ja tuli luokkaan pyytämään toisiakin ulos katsomaan sitä. Näimme, että järven taakse mäenrinteeseen oli ilmaantunut ihmeellinen musta kohta. Mitä kauemmin sitä tuijoteltiin, sitä enemmän se alkoi näyttää ihmishahmolta. Joku oli jo näkevinään siellä desantin, joka yritti juuri vapautua laskuvarjostaan. Yksi porukan naisista osoitti suurta rohkeutta ja päätti lähteä katsomaan sitä vähän lähempää. Hän lainasi opettajalta sukset, hiihti järven puoliväliin ja kääntyi sieltä takaisin. Väki koulun pihalla odotteli malttamattomana tiedustelijan paluuta. Niin hän sitten kertoi, että se outo olio siellä rinteessä olikin sen kevään ensimmäinen pälvi. Vähän meitä nolostutti, kun joukkohysteria oli saanut meidät valtaansa. Seuraavana päivänä niitä ”desantteja” siellä ahteella oli enemmänkin.

Eräänä päivänä lähdimme kauppaan Virtain kirkonkylään. Sattumalta siellä tapasimme äitipuoleni Impi-ystävättären Terttu-tyttärensä kanssa. Saimme kuulla, että heidät oli majoitettu läheisen Koronkylän sahalaisten asuntolaan. Heidän lisäkseen siellä asui myöskin eräs naapurimme Pussinpohjasta. Koska heillä oli siellä vielä tilaa, niin he pyysivät meitä luokseen asumaan. Olisihan se paljon rattoisampaa tuttujen kesken viettää aikaa evakossa. Ei meitä tarvinnut kauan houkutella, kun olimme valmiit muuttamaan Havangan koulun lattialta Koronkylän sänkyyn.

Edellisenä iltana ennen Koronkylään muuttoamme opettaja Leväluoma kutsui äitipuoleni ja minut iltateelle luokseen. Oli niin lämmin ja kotoinen olo, kun pääsi luokasta kylään. Vierailun päätteeksi laulettiin Sibeliuksen säveltämä virsi ”Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen”. (Eläkkeelle jäädessäni kysyttiin, minkä virren haluaisin laulettavan viimeisessä aamunavauksesa. Toivoin sitä samaa virttä 462) Muistoksi Havangankylästä opettaja antoi minulle voimistelevan Mikki Hiiren. Siinä oli kaksi tankoa, joita painelemalla Mikki teki jättiläisiänsä. Sodanaikaisten muuttojen yhteydessä Mikki Hiiri sitten katosi teille tietymättömille.

Seuraavana päivänä muutimme majaa ja muutamat seuraavat keväiset viikot vietimme Virtain Koronkylässä.

Se on taas tarina erikseen.

Pussinpohjan Masa

Hyvästi Pussinpohja! osa 1