Vanha valokuva

Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen varastorakennus Värtsilässä 30-luvulla. Kuva Hilkka Partanen

Sain Partasen Hilkalta äskettäin valokuvan, joka on otettu Värtsilässä 30-luvulla. Kuvassa on Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen varastorakennus, jonka päädyssä oli kotini. Siinä näkyy sen kammarin ikkunakin, josta olen joskus muisteluksissani kertonut.

Ensi syksynä tulee 70 vuotta kuluneeksi siitä, kun sieltä lähdimme, enkä ole aikaisemmin nähnyt ainuttakaan kuvaa silloisesta kodistani. Kuva on luultavasti otettu keväällä, koska aidan vieressä siemenperunoiden idätyslaatikot ovat odottelemassa käyttöä. On harmi, että valokuva on sen verran hämäkkä, etten pysty tunnistamaan siinä olevia ihmisiä.

Kuten kuvasta näkyy, rata kulki aivan rakennusten välistä. Vaunuista tavarat purettiin suoraan varastoon. Rata päättyi vähän matkan päähän rakennuksista, ja siksi paikkaa kutsuttiin PUSSINPOHJAKSI. Sen kauemmaksi junalla ei sitten päässytkään. Se oli päätepiste Värtsilän asemalta rautatehtaalle tulleelle muutaman kilometrin pituiselle radalle. Sen varrella oli kaksi asemaa Rautakoski I, josta rautatehtaan tuotteet lähtivät maailmalle. Meitä lähempänä ollut Rautakoski II palveli Värtsilän kauppaliikkeitä. Kullakin liikkeellä oli varastonsa Pussinpohjassa. Asemamies oli nimeltään Kurri. Matkustajaliikennettä radalla ei tainnut koskaan olla. Joskus oli suunniteltu, että rata olisi jatkunut siitä aina Ilomantsiin asti.

Rata liittyy minun lapsuudenleikkeihini. Tavaravaunut oli sinetöity lyijyplommeilla, jotka vaunua avattaessa tippuivat maahan. Pienelle pojalle ne olivat suuria aarteita. Aina niitä oli jokunen taskunpohjalla. Piti olla tarkkana, milloin juna tuli varastolle, ettei kukaan muu ehtinyt ennen minua. Tämä oma plommien keräily tuli mieleeni, kun internetistä luin, että ”snadit keräs plommeja ratapihalta.” Ei ole jäänyt ainuttakaan plommia muistoksi Pussinpohjan ”snadille”.

Kiva oli aina luminen talvipäivä, kun rata-aura tuli veturin työntämänä Pussinpohjaan. Se oli valkoinen koppivaunu, jonka sivuilla olleet siivekkeet sinkosivat lumet kauaksi radalta. Oli hurjan jännää kokeilla, kuinka lähelle sitä ”tuiskua” uskalsi mennä. Leikki loppui siihen, kun isä kielsi sen muka liian vaarallisena.

Liipetiltä liipetille hyppely oli hauskaa. Siihen tuli keksittyä erilaisia ”variaatioita”, tasa- ja vuorohyppelyä pölliltä pöllille. Pojan kunto siinä koheni kummasti, ja taisi muuten nirsoilijalle ruokakin maistua paremmin. Joskus minulla oli tapana piiloutua varaston sillan alle, kun kuulin tehtaanpillin soivan. Tiesin isän silloin tulevan ruokatunnille, ja minunkin olisi pitänyt olla syömässä. Ainahan sieltä piilosta oli kumminkin pois tultava, ja kotona odotti tupenrapinat.

Tasapainottelu kiskoa pitkin oli myös yksi urheilulaji. Aurinkoisena kesäpäivänä kisko tuntui lämpimältä paljaiden jalkojen alla. Oli mukavaa kilpailla serkkupojan kanssa, kumpi pysyi pisimmälle kiskon päällä.

Radanvarressa Kurrin talon luona oli syvä ja leveä oja. Kävin siellä talvisin luistelemassa. Olin saanut joululahjaksi nurmekset eli kenkiin kiinnitettävät luistinterät. Ne eivät oikein tahtoneet pysyä kunnolla kiinni kengissä, joten niitä piti kiristää avaimella vähän väliä. Paljain käsin se onnistui parhaiten. Jatkuvasta lumipenkalla istumisesta ja paljain käsin näpräilemisestä tuli pissahätä ja oli juostava kotiin pissalle. Sen vuoksi luistelu usein jäikin vähiin.

Tällaiset muistikuvat vanha valokuva toi mieleeni radan varressa kasvaneen pikkupojan elämästä 30-luvulla.

Sitä samaa rataa juna sitten kuljetti omaisuutemme pois Pussinpohjasta syksyllä 1944. Nyt rata on purettu. Kukaan ei enää hypi liipetiltä liipetille, eikä tasapainoile kiskoilla. Kammarin paikallakin on bensa-asema.

Niin muuttuu maailma, Marttiseni.

Pussinpohjan Masa