Hyvästi Pussinpohja! Osa 3

Elämä helpottui aika tavalla muutettuamme Koronkylään tuttavien luokse asumaan. Tilaa riitti meille viidelle mukavasti kaksi huonetta käsittävässä asunnossa.Talo oli rakennettu läheisen sahan työntekijöitä varten, mutta sotatilanteen vuoksi saha ei ollut toiminnassa. Elettiin yhteistaloudessa, aterialla soppaa kauhottiin sovussa samasta kattilasta ja viipaloitiin samaa ruislimppua. Meillä oli ihan mukavaa, vaikka koti-ikävä välillä vaivasikin. Tertun kanssa olimme samanikäisiä ja entuudestaankin tuttuja, joten tutusteluun ei aikaa tarvittu. Yhdessä touhutessa päivät kuluivat rattoisasti.

Sen muutaman kuukauden aikana emme kyläläisiin ehtineet tutustua. Enkä muista, että hekään olisivat olleet meistä kovin kiinnostuneita. Naapureita siinä lähellä ei ollut, vain sahanomistajan komea kartano näkyi ikkunastamme. Vanha kylänraitti meni siitä ohi, mutta ihmeen harvoin näimme kenenkään kyläläisen siitä menevän. Eräänä päivänä iso, mustapartainen mies pitkässä sarkatakissaan kulki tiellä. Meistä se Tertun kanssa oli niin pelottavan näköinen ilmestys, ettei se voinut olla mikään muu kuin NOITA, sillä olimme kuulleet sillä seudulla olleista noidista ja noitakäräjistä. Siitä lähtien pelkäsimme ja toivoimme, ettei se vaan koskaan tulisi meitä tiellä vastaan. Kävi kuitenkin niin, että eräällä postinhakureissulla se pelottava, mustapartainen tulikin vastaamme tiellä. Mitä lähemmäksi mies tuli, sitä enemmän meitä alkoi pelottaa. Olimme täysin oman vilkkaan mielikuvituksemme uhreja. Kun mies tuli kohdallemme, leuat väpättäen yritimme tervehtiä häntä, mutta kuinka ollakaan silloin se mustapartainen väläytti meille mitä ystävällisimmän hymyn. Asia selvisi meille. Ei se voikaan olla mikään noita, eiväthän noidat varmaankaan osaisi niin iloisesti hymyillä. Meillä oli sitten yksi huoli vähemmän.

Nautintoja on niin monenlaisia. Meille Tertun kanssa suuri nautinto oli kulkea kylän kotileipomon ohi ja haistella leivonnaisten tuoksuja. Joskus, kun tuli kova herkuttelun halu, kävimme mekin ostamassa sieltä tosi hyviä viinereitä. Silloin kaikki elintarvikkeet olivat kortilla ja varmaan kotileipomossakin ostoksilla tarvittiin leipäkorttia.

Maaliskuun alkupäivinä eräänä iltana taivas näytti aivan veripunaiselta, ja aikuisten mielestä se enteili jotain pahaa tapahtuvaksi. Oikeassa he olivatkin, sillä maaliskuun 13. päivä tuli tieto, että Suomen ja Neuvostoliiton välille oli solmittu rauha.Talvisodan päättyminen ja rauha olivat tietysti iloinen asia, mutta rauhanehdot kuultuamme suuri suru valtasi meidät, koska saimme myöskin tietää, ettei meillä ollut enää paluuta kotikyläämme Värtsilään.

Joku Värtsilästä Virroille tullut oli kertonut, että Työväen ja Pienviljelijäin Osuusliikkeen autotallin tulipalon sammutustöissä isäni oli kuollut tai loukkaantunut. Monta päivää elimme tietämättä asian todenperäisyyttä. Ne olivat tuskallisia päiviä. Puhelinyhteyttä ei siihen aikaan ollut, ja postinkulku oli hidasta. Olimme ikionnellisia, kun isältä sitten tuli kortti, jossa hän kertoi voivansa hyvin ja vuokranneensa mökin Tohmajärven asemalta. Tarkkaan vieläkin muistan, minkälainen se isän lähettämä kortti oli. Elämä jatkui paluu mielessä vielä jonkin aikaa siellä Virtain Koronkylässä.

Sinä vuonna pääsiäistä vietettiin maaliskuun loppupuolella. Tertun kanssa päätimme käydä palmusunnuntaiaamuna virpomassa sahan omistajaa ja sen perhettä. Halusimme vaalia karjalaisia perinteitä olosuhteista huolimatta. Koko edellinen päivä meni virpomavitsoja väsätessä. En muista, mistä mahdettiin tarvikkeet saada, mutta komiat niistä mielestämme tuli. Palmusunnuntain aamuna me sitten kolkuttelimme kartanon oven takana, mutta ei sieltä kukaan tullut avaamaan. Näytti kuitenkin siltä, että kotona siellä oltiin. Kyllähän se meitä vähän harmitti. Virvottiin sitten oman talon väkeä, kun muita virvottavia ei ollut. Mitä mahdettiin palkaksi saada, sitä en muista.

Muutamaa päivää ennen Karjalaan paluutamme puut liiteristä loppuivat. Yöt olivat kylmiä ja meitä alkoi palella. Pihassa oli vanha lasten hiekkalaatikko ja sen ympärillä melkein laho kehikko. Siitä sahattiin polttopuita, koska liiteriin ei ilmaantunut pyynnöistä huolimatta puita. Juuri lähtiessämme sahanomistaja tuli vaatimaan maksua niistä puolilahoista lankuista. Kotiinpääsystä onnellisina maksoimme laudat napisematta.

Paluu tapahtui sitten ihan oikeassa matkustajavaunussa. Sodan jälkeen junat olivat täynnä matkustajia. Ihmiset nukkuivat kuka missäkin, penkkien alla ja ritilöillä niiden yläpuolella.Aikataulut eivät pitäneet paikkaansa. Vaikka matka kesti ja kesti, ei se meitä haitannut lainkaan. Pääasia oli se, että päästiin aloittamaan elämää vaikkakin uusissa oloissa mutta kuitenkin KARJALASSA.

Pussinpohjan Masa