Muistoja verestämässä

Muistanettako työ sitä, ku mie aikonaa kirjotteli sinne Värtsii talavisova aikasesta härkävaunu-matkasta sotoo pakoo halaki Suome. Se ikimuistone matka piätty viimennii Virroile Vaskuu asemalle , ja sieltä meijjät sitte kuskattii hevoskyyvvillä sinne Havangankylää. Siellä meijjät majotettii vasta par vuotta sitte valamistuneelle koululle.

Muistot o säilyneet hyvi niistä muutamista viikosta, jotka sielä elettii. Monesti on tullu miulle mielee, jotta piäsispä joskus vielä käymää sielä Havangankylän koululla.

Aina vua vanahenoo, ja viime syksynäki alako uus vuoskymmen elämässä. Ku tiesi, jotta vaimo ja muu pere miettii, mitä sille vuarille ostettas lahjaks, nii mie teinki ihe lahjatoivomukse.

Miu ikäne ku ei tarvihe enee mitää, kaikkee o iha kylliks ja vähä liikooki. Miepä ehoti heille, jotta lähettäiskös koko sakilla muistelureissulle Havangankylän koululle. Se ois miulle paras ja mieluisi lahja. Mie oli tos ilone, ku hyö ol het alamiit lähtemää miu lapsuuvemuistoja verestämmää.

Nii myö sitte lähettii elokuisena lauvvantaina koht Virtaita ja Havankoo.Tuntu nii mukavalta olla yhessä reissussa, ja Tompa turvallisessa kyyvissä.
Myö pysähyttii Virtai Perinnekylässä, joka on sellanen turistirysä. Meijjä ol tarkotus syyvvä sielä, mutta ku turistaika ol jo oh nin kaikk ol kii. Yks pien torppa ol onneks vielä auk, ja se olki hyvi mielekiintone paikka. Sielä ol tarkat selevitykset sova aikana Virroille sijotetuista evakoista. Sehä ois kiinnostanu meitä enemmänki, mutt ku ol sovittu kellomiärä Havangan koululle, niin pit jatkoo matkoo. Ruokapaikkaki löyty sitte meleko pia. Sillä ol paikkakunnalle hyvi sopiva nimki ku Kitusen kievari. Muamme kirjasta kansakoulussa luettii Martti Kitusesta, joka ol Virroilta kotosi ja
kuulusa karhunkuataja.

Em muista, miltä mahto tuntuu pakkaspäivänäm atka Vaskuu asemalta hevoskyyvillä Havankaa, mutta nyt piästyämme autolla piätieltä kylätielle
matka tuntu mahottoma pitkältä. Ku sitte alako näkyy taloja vähä enemmä, arveltii sen oleva Havangankylee. Koulun kohalla ajettii vähä ohiki, sillä tie ja koulu väliin oli kasvanu mahottoma korkeita puita. Onneks mie huomasi koulun näköse, punase rakennukse puihe välistä, ja nii myö piästii perille.

Pihalla ol vastassa koulun nykyne asukas. Koulu ol lakkauvettu jo aikoja sitte, ja se ol ollunna monen perree asuntona vuoskauvvet. Välilä se muute o ollu kahavilanaki, muttei vissii oikei kannattanna, nii se muutti paremmalle paikalle piätie vartee. Nyt sielä assuu sen kahavilaomistajan pojan pere. Ensinnä myö annettii tuliaisiiki, ku ol suatu tulla häirihtemmää.

Miehä oli jo soitellunna sinne ja suanu luva. Kassissa meill ol porilaista kakkoo (se o leipee) ja laspurkilline tyrnhilloo. Sitte myö kaheltii sitä pihoo, ja het mie huomasi, jotta sitä saunoo, jossa myö tultuu kylyvettii ei enee ollukkaa. Liekkö purettu vai palanna. Yhä vieläi muistan, mite se tuntu hyvälle sen härkvaunumatka jäläkee.
Uus ulukorakennus ol iha piha toisella puolella Kouluki ol sillo iha uus, mutta nyt näytti, jotta ajahammas ol nakerrellu sieltä sun tiältä. Sitä em muute muista, minkä värine se sillo mahto olla – ei ainakaa punane. Ku sillo luultii, jotta siinä tien takana o iso järv, joka o jiässä. Nyt huomasi, ettei se ollukkaa mikkää järv vua iso peltoaukee. Sisäänkäynt ol vissii muutettu sille lapspereelle turuvallisemmaks, opettaja asuntoo vievät raput ol entisellää. Niillä rappusillaha se opettaja
Hanna Leväluoma otti meijät, se aja pakolaiset, lämpimästi vastaa. Hiä ol tos syvämelline ihmine.

Ku sitte alako satoo tihuuttoo, nii isäntä anto luvan käyvvä sielä sisälläki. Eihä se luokkahuone enee luokalta näyttäny. Keskellä ol biljardipöytä ja nurkassa joku ylmiäräne koppi, tais olla kahavilan sisävessa. Ihhailtii komeita hirsseinii ja vanahoja
ikkunoita. Siitä muistuki miu mielee se meijä nukkumapaikka, elikkä ne ualtopahvin palaset, ol se viimese ikkuna kohalla nurkassa. Olha sielä iha mukavaki olla, ku ei tarvinna pommituksii pelätä. Lapsha varmaa kok kaike er tavalla ku aikuiset. Ku aikammu ol kateltu ja muisteltu, ol aika lähtee takasi Porrii. Kotmatkalla kahtelin vielä, oisko sitä entistä posttaloo enee olemassa. Siellä ol nii iso tupa avotakkonee ja leipävartainee. Se ol karjalais-pojalla uutta ja outoo. Miusta näytti iha siltä, jotta
sillä paikalla olkii uus talo. Vanaha posttalo ol miusta paljo kommeempi ja sopivamp siihe maisemmaa.

Tää muistelupäivä opetti miulle ainahi sen, mite mualima muuttuu yhe ihmisijä aikana. Maisemat muuttuu, ku pellot mehittyy ja mehät hakataa puuttomiks. Kylät muuttuu, ku kauniit, perinteiset talot puretaa ja tilalle rakennettaa nykyaikaset,
jotka piloovat kauniit kylämaisemat. Myö ”nykaikaset” immeisethä sen on suanunna aikaseks.

Ol se vuan nii hieno reissu. Mie sai mieluse lahja, ja toiset kokivat tuokio miu soa-aikasesta lapsuuvesta.

Kiitokset vua miu rakkaimmille!

Pussinpohjan Masa

2 comments for “Muistoja verestämässä

  1. Kiitokset Masalle muisteloista. Samaa hyvää ja mielenkiintoista tekstiä kuin osa I.
    Tuttuja maisemia ja paikkoja nuo tekstissä ilmenevät.

  2. Vuan on se nii vaikeeta tuo murre mutt kyll mie Masa tuostakkii selevän sain. Hieno stoori.
    Tv: Olli-Pekka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *