Tuossa iha lähellä ol yhtenä päivänä huutokauppa. Poikkesin sinne mieki kahtomaa nykystä huutokaupan käyntii, ku aikonaa tul käytyy aika usseinki huutokaupoissa. Tulha sieltä sillon tällön jottai huuvettuuki, en vuan tiijjä, olko se kaikki nii järin tarpeellistakkaa. Muute iha samalaiselta se meininki näytti nykyväänki. Meklar siinä yritti kehhuu niitä myytäviää parhaasa mukkaa, ja enimmäksee ikäimmeiset niitä sitte kilipoo huus. Välillä tul mielee, ku kahtelin sitä paikalla olevoo porukkoo, jotta eiköön niillä ala olla jo nurkat täynnä huutokaupasta ostettuu kamoo, ku vuoskauvvet juoksoot huutokaupoissa samat immeiset. Annas ku kaks huutajoo haluski samoo tavaroo, nii siitä se sitte oikei kilipahuuanta alako, ja hinta suatto nousta pilivii.
Väkeeki ol niin paljo, jottei kaikille ees riittäny istumii. Sielä ne vua myöhästynneinä tulleet saivat seistä ovesuussa tuntitolokulla. Mie en kuitenkaa jaksanu siellä kovin pitkää ees istuukkaa, ku se tuol ol nii hankalanmallinen, jotta vanahan selekärangan nikamatki alako muistuttoo rapistumisestaa. Nii sai joku onnelline seisoja siitä miu valamiiks lämmittämän tuoli. En nyt ihan tarkallee muista, mutt tais olla sen päivä ainut hyvä työ. Eihä niitä kovin tiheesti tuu tehtyykkää.
Kotmatkalla muistu mielee aikasemmat huutokauppareissut. Jo yl parkymmentä vuotta sitte tiälä
toim meklarina vanaha nuohoojamestar, jolla ol niin ku meilläpäi sanottii ”äkkiviärät leukaperät”. Hiä ol niinku nykyvää sanotaa verbaalisesti lahjakas. Se jutut ol nii mukavii, jotta immeiset tais männä enemmänkii niitä juttuja kuuntelemmaa ku huutelemmaa immeiste hylykeemii vanahoja romuja. Se ol vähä niinku sanotaanko yhe miehe shov. Hyvveehä se teköö kelle vua, ku suap nauroo oikei syvämesä pohjasta. Naurunhan sanootaan ikeeki pientävän.
Yhessä mielessä mie luulen iän myötä vähä jopa järkiintyneen. Ei ou ennee suurta tarvetta hualia
tavaroo ympärillee ku enne. Oumma yrittäneet yhessä vaimon kanssa piästä eroon turhasta ja vuosii kuappiloihi ja komeroihi pessiytynneestä tavarasta. Ei se nii heleppoo oukkaa ku luulis, sota-aja eläneelle tuloo mielee, jospa sitä kuitennii vielä joskus tarvihtoo.
Tästä talosta kuol vanaha pariskunta, joille ei ollu siunaantunu perillisii. Hyö ol testamentaneet muallise ommaisuutesa hyväntekeväisyytee. Niinpä niihe huushollista kannettii tavaroo mustissa jätesäkkilöissä päivä tolokulla ulukona olleesee SPR:n autoon. Vaimon kanssa oltii samoo mieltä, jotta se mustie jätesäkkie paljous rapkäytävässä pan kyllä miettimmää ihmiselo perimmäisii kysymyksii.
Ei ou ennee haluja männä huutelemmaa täytettä huushollin kuappiloihi ja komeroihi, ja se o iha hyvä. Vähemmä o sitte mustii jätesäkkilöitä jäläkeejiävie riesaks.
Pussinpohjan Masa
Soma tarina. Osui ja uppos tämä juttu.
Minäki ussein yritän esittää, että kotona liikoja tavaroita pitäs hävittää. Mutta se ei tosiaan oo heleppoa. Ekaks elinkumppani sannoo, jotta ootappa, ei nyt kerkiä semmosseen, on tähellisempää tekemistä. Ja sitten ku itellä on joku törkykasa kerättynä, että nämä nyt lähtee, eipäs ne välttämättä lähekkään! On monenlaista estettä! Ensin kumppani hoksaa, että ekkai sinä nyt tuota tyynyä roskiin paa, se on hyvä pehmuste traktorin istuimelle, ja niin se hetken päästä löytyy lojumasta autotallin hyllyltä. Sitten tullee mielleen, että kannattasko tuotakkaan kakkuvuokaa tai koloppia hävittää, se yks sukulaistyttöhän tekkee vaikka mitä kierrätystavaroista. Pannaan jemmaan, ei se tuolla komeron hyllyllä paljon vie tillaa. Ja voishan sitä yrittää vähän laihtua, mahtus kalliilla rahalla aikannaan ostettu silikkimekko päälle.
Huonekalujen ja mattojenkin paino on vuosien varrella noussut. Pitäs olla kevyempiä liikuteltavia, mutta ei ne olemassa olevat kelpaa kenellekään. Eihän niitäkään voi (muka) polttaa tai roskiin laittaa. Nuoriso nauraa meikäläisten (kulukukauppiailta ostetuille) tauluille. Pelekäävät, että tuovat nuoki joskus lahjaksi.
Toinen juttu kokonaan, että me täti-ihimiset vielä laajennetaan tavaran hamstraus toistenkin huusholleihin, ollaan mestareita miinottammaan ainaki suvun poikamiesten huushollit turhilla tavaroilla. Montako kylypypyyhettä tarttee poikamies? Sanon että kaks tai korkeintaan kolome. Siis jos on pyykkikone. Kyllä sielä komeron hyllyltä niitä pyyhkeitä löytyy kuitenkin pari korkeeta pinoa, kun on pitänyt tätien niitä sinne toimittaa.
Kyllä turhien tavaroitten hävitys olis viikkojen työ. Ja hävittää ne pitäs, vaikkei turhina pitäskään. Mistä alottas, valokuvistako, kirjoista?
Mutta mummon rukinlappaa ja sirppiä ei kyllä hävitetä, eikä äitin taikinahärkintä. Niille on pakko löytyä seuraava säilyttäjä..
Jo vain se tuppovvaa terttomi nuin olemmaan:-)
Tuula,hyvä! Aina se niin hyvvee teköö, ku suap tietee, jotta jollai muullakkii
on samalaisii ongelmii ku ihellää. Miu mummolla ei ollunna rukilapoo eikä
sirppiikää. Taikinahärkin on hävinnä jo sota-ajan muuttoloissa..Miulle o
rakas pien kuparpannu, jonka mie oun suanunna lahjaks jo ennen kouluu-
mänöö, Siinä ol suklaisia, kahvinpavun mallissii karrkkija, Toine o
kirjanen Gulliverin matkat. Sen ostivat miulle sillon kun olin just oppinu
lukemaa. Kansii siinä ei enee ou, mutta lehet on suurimmaks osaks
tallella, Näillä lapsuutee liittyvillä esineillä ei ou suurta rahallista arvoo,
mutta muistoarvo sitäki suuremp,
Olipa taas herkullista luettavaa tuo Masan teksti.
Aikoinaan kun Piiposen Reijo rakensi taloamme ja teki tähteistä vajaa, totesi,että pitäähän se olla paikka niiölekin tavaroille, noita ei koskaan tarvitse. Ja tosiaan, kyllä niitäkin tavaroita vajassa on!
Hyvä olisi järjestää rompepäivät, että pääsisivät jälkeenjäävät vähemmällä työllä.
Kahdesti olen ollut huutokaupassa ja molemmilla kerroilla olen saanut sen, mitä läksin hakemaan. Tielaitos piti 90-luvun alussa huutokaupan Värtsilän vanhan Postin pihassa. Myynnissä olivat parakit ja taukotuvat, jotka olivat tulleet mainitun firman käyttöä ajatellen hienosti sanottuna elinkaarensa päähän. Sain kuin sainkin sieltä parilla tuhannella silloisella markalla kätevän pyörillä varustetun lasikuitu/vanerimöksän, joka toimii meilläkin jo monta virkaa nähneenä tällä hetkellä kanakoppina.
Toinen ostos – ilmakivääriammuntaan soveltuva sähkökäyttöinen hirvirata – on peräisin metsästysseuralta. Sekin on aivan toimiva peli, jolla on silloin tällöin harvakseltaan mukava paukutella vaikka perheenjäsenten välisiä kisoja.
Mietiskelin tuota meklarin puhelahjojen merkitystä. Se ei olekaan aivan vähäinen, jos väkeä halutaan kauppapaikalle ja niin että he vielä viihtyvätkin siellä vaikka eivät ostaisikaan mitään.
Mieleeni tuli erityisesti yksi nimi, kenestä en tosin tiedä onko hän koskaan ollut huudattamassa, mutta taatusti olisi siihenkin hommaan aivan erityisen pätevä: Hannu Jaakkonen Huhtilammelta. Olen kuunnellut lukemattomat kerrat hänen puheenjohtajatyöskentelyään Kalastusalueen kokouksissa ja täytyy kyllä sanoa, että miehellä on sana hallussa eikä siitä huolimatta puhu joutavia!
Hannu Jaakkonen on tosiaan mies, jonka seurassa viihtyy. Tunnen hänet, mutta en tiedä
huutokaupoista. Valistunut arvaus on että hirvenlihahuutokaupassa metsästysseurassa
olisi saattanut ollakin sellaisessa tehtävässä. On osaava ja auttavainen mies.
Mukavat, ja pitäisikö sanoa, koskettavat tarinat ja kommentit. Sillä ihan on niinkuin itestä kerrottaisiin. Tosin huutokaupoista en juuri tavaraa kerää koska Rajavartiostokin lopetti huutokauppojen pitämisen. Sieltä tulikin ostettua kestäviä kumisaappaita ja sissisuksia. Huutokauppojen tilalle ovat sen sijaan tulleet kirpputorit. Sieltä saa edullisesti kivoja tavaroita vaikka lahjaksi jollekin..
Kun säilyttelee jotain tavaraa siksi, että ehkä sitä joskus tarvitsee, niin sitä ei kuitenkaan löydä silloin kun sitä tarvitsisi. Mutta jos sen hävittää niin melko varmasti sitä sitten tarvitsisi. Olen kyllä (tällä kertaa) sitä mieltä, ettei mitään pidä hävittää ennen kuin on pakko
Kunnan maatilan huutokaupassa toimin kassyörinä ja sain neuvoteltua työpäivän palkkioksi Aulikilta punaisen viikatteen. Oli mielenkiintoinen päivä. M.m. heinäpaalin päällä oli navetan vintillä työpöytäni, joku maksoi ostokset osuuskassaan vastakirjalla, johon tein asianmukaiset merkinnät ja nostokuittiin kuittaukset.
Jännittävintä oli illalla kassan lasku, joka ihmekumma täsmäsi pennilleen.