Kaikkee sitä mukulana sattuuki. Mie oli varmaa vasta neljän vanaha, ku mie jatkuvasti kaivon nenee, ja vanahemmat alako jo hermostua ja komentoo minnuu. Lakkoomatta käskettii, jotta ”pois sormet nenästä, Martti.”
Onneks meillä ol kammarin keskellä pöytä, jossa ol melekei lattiaa ulottuva pöytäliina. Sielä ol sopiva piilopaikka, jossa sai iha rauhassa kenenkää komentelematta kaivoo neneesä. En mie ihe muista, mutta Annikki-siskon kertoman mukaa mie olin huutanu pöyvvän alta kömmittyän ”kiitos tästä nenänkaivusta.”
Ku siitä nenänkaivusta ei sitte tullu loppua, nii isä piätti, jotta miut o vietävä liäkärii.
Nii myö sitte mäntii isän kanssa tohtor Waseniukse vastaaotolle. Siihe aikaa kaikkii liäkäreitä tituleerattii tohtoreiks. Se paikkaki, jossa tohtor Wasenius asu ja otti potilaita vastaa ol Tohtori rinne. Se ol het siinä ku noustii postsillalta piäkylälle päi.
Tutkimine ei kestäny kauvvan, ku tohtor sano, jotta pojallaha o herne nenässä. Tohtor kaivo hernee nenästä, ja siihe loppu se nenänkaivuuki. Ikinää ei muute tullu tietoon, mite se herne sinne nenää ol joutunu.
On sitä joskus aikuisenaki ollu ”herne nenässä”, mutta onneks se on parantunu iliman tohtoreita.
Pussinpohjan Masa
Masalla oli herne nenässä, mutta pikkusiskollani
markka mahassa, tai paremminkin viidenkymmenen
pennin kolikko. Muistaakseni sellainen aika kookas,
jossa petäjän alla luku 50.
Sisko siis telläsi sellaisen suuhunsa ja samalla nielaisi.
Syntyi mahdoton hässäkkä. Äidin sairaanhoitajatar
sisko sattui olemaan paikalla ja hän rauhoitteli, että
kyllä se sieltä pois tulee. Pitäisi vain saada vatsa
löysälle.
Minut lähetettiin kauppan ostamaan lakritsia. Sitä ei
ollut. Ostin pussillisen jotain kovia karkkeja. Sain
syödä ne itse, olisivat vääränlainen lääke.
Tilannetta tarkkailtiin muutama päivä ja ilmeisesti
lopputulos oli myönteinen, koska en muista että
siitä olisi seurannut sen kummempia.
Kyllä niitä vääränlaisia esineitä penskat tunkee vaikka mihin. Mikä lie kolikko ollut, jonka lapsenlapseni sai suuhunsa ja siitä henkitorveen. Ambulanssi piti kutsua paikalle ja niin lähdettiin kohti Joensuuta, siihen aikaan äiti ja isä omalla autolla perässä. Onkamossa panivat pillit soimaan ja sinne painui potilas vinhaa vauhtia. Kun isä ja äiti saapuivat sairaalalle, tilanne oli jo ohi.
Nauruksi meni, kun pikkupotilaalla oli hätä vain rahasta. ”Minne se joutui?” Ehkä siinä naurettiin myös helpotuksesta.
Olipa hyvä kun käyttivät lääkärissä ja nenänkaivu loppui. Olisi voinut käydä huonostikin, ja pahimmassa tapauksessa emme saisi lukea näitä Masan mainioita muistelmia.