joulukuu 2014

Keskustelin veljieni kanssa isämme ja hänen vanhempiensa kertomuksista tuon ajan pienyrityksistä Kaustajärvellä 1920-luvun jälkeen, aina sotavuosiin asti. Päädyin siihen tulokseen, että minä raapustelen näitä juttuja kuvaruutunäytölle. ”Terva-Matti” nimi oli tullut hänen harjoittamansa ammatin mukaan. Kyläläisten keskuudessa hänestä puhuttiin vain ”Terva Mattina” tästä pitkäpartaisesta, pienestä, vanhahkosta miehestä. Hänen oikea nimensä oli Matti Kämäräinen. Tämä lisänimi ”terva” ei ollut hänen

Ensio Lehtosen kirjoittama joulukertomus vuoden 1944 ”Joulun sana-lehdestä. Joulukertomus lapsille Äiti istui kirjoituspöytänsä äärellä. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat. – Mitä sinä lasket äiti, kysyi Niilo, joka oli tullut naapurihuoneesta lukemasta Raamatunhistorian läksyä lesken rovosta, niin että talo oli raikunut. – Minä lasken mihin meidän rahat riittävät. Näyttää siltä, että ne eivät riitä edes kaikkein

Äitini viimeinen leposija on Leminrinteen hautausmaalla Värtsilässä. On ollut jo muutaman vuosikymmenen. Hänen maallinen vaelluksensa päättyi 1957 Kontioniemen sairaalan leikkauspöydälle, 27 vuotiaana. Minun Jouluihini on siis aina kuulunut aattoillan haudoilla käynti. Niiralassa, saunan jälkeen odotimme vartiolla Kettusen Lassin tai Vornasen Eskon kyytiä hautausmaalle. Se oli yksi vuoden kohokohdista. Pirssikyyti. Haudoilla oli ja on oma tunnelmansa Jouluna. Hiljaisuus

Elämää voidaan tarkastella neljän sektorin alueilla. – Ensimmäinen sektori on markkinat ja yrityselämä. – Toinen on valtio ja julkinen elämä; kirkkokin voidaan sijoittaa siihen. – Kolmas on kansalaisjärjestöt ja vapaaehtoinen kansalaistoiminta. – Neljänteen sektoriin kuuluu perhe, kotitaloudet ja intiimit suhteet. Värtsilän Pitäjäyhdistyksessä on ollut ja on edelleen vilkasta kolmannen sektorin puuhaa vireän Värtsilän eteen. Erityisesti

Eräs lapsuuteni mielileikeistä oli korttitalojen rakentaminen. Värikylläisiä legoja ei silloin ollut, mutta korteista syntyi mökkejä ja linnoja. Korttitalojen rakennelmilla oli taipumus hajota helposti laatoiksi lattialle. Säästin kaikki kotiini tulleet postikortit, jotka tulin myöhemmin antaneeksi minua nuoremmalle serkulleni. Niiden mukana menivät vanhimmat ja muistorikkaimmat, kuten Rudolf Koivun ja Martta Wendelin piirtämät joulukortit. Joulun lähestyessä tulee mieleeni

Alla pieni tunnelmakuva eräästä värtsiläläisestä kodista vuodelta 1971. Pojat ovat varmaan iältään jo lähellä viittäkymmentä, nykyisistä asuinpaikoista en tiedä. Tonttu asuu täällä Kaakon ympyräkaupungissa, ja ikääkin on karttunut niinkuin nyt tontuille yleensä. Pukki varmaan on kohta taas kiertelemässä ympäri Suomea, yhtä toimeliaana kuin ennenkin. Tosin tonttua vastaan ei ole tullut aikoihin… Olipa se mukavaa viettää

Tutustuin vajaa kymmenen vuotta sitten kaustajärveläiseen kuljetusyrittäjä Arvo Kaheliniin. Oli muistaakseni kevät 2010, kun tein hänestä haastattelun, joka lukuisten kuvien kera julkaistiin silloin vielä ilmestyneessä Karjalan Maa-lehdessä. Tuoni on jo vienyt ahkeran puurtajan, mutta ehkä Värtsin lukijoita kiinnostaa se, mitä Arvo itse pitkästä yrittäjäurastaan noin viisi vuotta sitten kertoi: Kaustajärven kilometrimiljonäärit – Kuljetusliike A. Kahelin

Verkkolehdessämme käytiin tässä taanoin Varosen Joukon kirjaesittelyn innoittamana keskustelua presidentti Kekkosesta. Kirjoittelin jonkun kommentin ja lähetin silloin Värtsin toimitukseen myös oheisen asiaan liittyvän omistamani valokuvan. Eira ehdotteli, että ei tärvätä hyvää kuvaa vielä, vaan tee siitä aivan oma juttu. Lupasin harkita asiaa ja yritän tässä nyt jotakin siitä kertoa. Kiteellä järjestettiin v. 1969 heinäkuussa Pohjois-Karjalan

Yhtenä talavena kuuskytluvulla mie piätin, jotten lähekkää jouluks sisaren perheen riesaks, vuan vietän joulun yksinän omassa koissan. Lähikaupasta ostin litran talouspiimee, margariinpaketin, ruisleivän ja jahtmakkarapötkön, se o miu lempmakkara, siinä ku on nii reilu sipulin maku. Kämppäki vaikutti ihan siistiltä, ku lakasin pahimmat villakoirat tiehesä ja sieltä sun tiältä vähän pölyjä pyyhin. Komeen kuusen sain muuten

Kaustajärvellä – Turhuuventorin postilaatikolle kävellessäni – katselin vastasataneessa lumessa hyvin erottuvia eläintenjälkiä. Oli oravan hyppelyä, jäniksenloikkaa, ketunlenkkiä, hirvensorkkien tienylityksiä ja metsäpäästäisen piiperrystä. Yhtään ihmisen jättämää jalanjälkeä en havainnut. Siitäpä sain kimmokkeen askeltaa ajatuksissani erääseen tapahtumaan jolloin jäljitin omia jälkiäni. *** Puolitoistavuotias pikkusiskoni oli saanut kummitädiltään postipaketin hyvissä ajoin ennen joulua. Sattui olemaan minun kahdeksanvuotis-syntymäpäiväni. Koska

1940-50 -luvuilla särki ja muut nykyään häthätää eläinten rehuksi kelpaavat roskakalat olivat Kaustajärvelläkin jokapäiväinen osa ruokavaliota, itseasiassa lähes päivittäisen henkivakuutuksen keskeinen elementti. Oli mukava kuulla, kun pressanjuhlassakin näitä aliarvostettuja järvikaloja nautittiin eksoottisena muinaisherkkuina. Arvatenkin särki tarjottiin gourmet -taiteilijoiden vain etäisesti särjeltä maistuvaksi käsittelemänä, lukuisien lisäkkeiden kera ja mausteilla ryyditettynä. Ja olihan tarjolla erilaisia nesteitä makuelämysten