Eräs lapsuuteni mielileikeistä oli korttitalojen rakentaminen. Värikylläisiä legoja ei silloin ollut, mutta korteista syntyi mökkejä ja linnoja. Korttitalojen rakennelmilla oli taipumus hajota helposti laatoiksi lattialle. Säästin kaikki kotiini tulleet postikortit, jotka tulin myöhemmin antaneeksi minua nuoremmalle serkulleni. Niiden mukana menivät vanhimmat ja muistorikkaimmat, kuten Rudolf Koivun ja Martta Wendelin piirtämät joulukortit.
Joulun lähestyessä tulee mieleeni lapsuuden kuusijuhlat, joissa kortteja toisillemme jaoimme. Osa korteista oli lähes käyntikortin kokoisia, niitä sai viidellä pennillä ostaa. Kuusijuhlassa jaettavien korttien takana oli saajan nimi ja osoitteena ”Täällä kuusella” tai ” Käteen.” Lisäksi lähettäjän nimi ja ”Hyvän Joulua” toivotuksia. Lapsuuden joulut olivat niukat, joten nykyisen kaltaiseen runsauteen tottuneet lapset eivät niitä luultavasti oikein edes ymmärtäisi.
Korttien säästäminen kuitenkin jatkui, joten nykyisin vuosikymmenten aikana saapuneita kortteja on taas runsain mitoin katseltavaksi. Silloin tällöin pidän korttikatselmuksen, jolloin saan samalla ikään kuin tavata korttien lähettäjät heistä syntyvine muistoineen siinä samalla. Saamistani korteista on ollut iloa vuosikymmeniksi. Postissa saapunut kortti onnistuu vieläkin synnyttämään mielessäni sykähdyttävän ilon tunteen, vaikka kauniita ovat netin välityksellä saapuneet kuvat ja kortitkin. Lähetän niitä nykyisin paljon itsekin.
Tänä jouluna eräs henkilö esitti joulukorttien kierrättämistä. Aluksi ajatus kertaalleen käytetyn kortin uudelleen lähettämisestä oudoksutti, mutta toisaalta, voisihan se olla hyvä ajatus. Mutta olisiko se noloa? Säästyisikö materiaalia oikeasti? Miltä itsestäni tuntuisi, jos saisin vanhan joulukortin? Täytyisihän korttien entiset nimi- ja osoitetiedot kuitenkin päällystää uudella paperilla. Edellisten vuosien käytettyjä postimerkkejä ei olisi lupa kierrättää missään tapauksessa. Monenlaista liikkui mielessä korttien kierrättämistä ajatellessa.
Näppäräsormiset henkilöt voisivat tietenkin leikata vanhoista korteista kuvia irti ja sommitella niistä uudelle kartongille aivan uusia kuvia. Samalla kortteihin voisi käyttää muutakin materiaalia irti leikatun kuvan jatkeeksi. Itse tehtyä. Lapset varsinkin voisivat valmistaa kavereille lähetettäviä joulukortteja tällä menetelmällä. Sellaisia kierrätyskortteja saajakin osaisi arvostaa.
Suomalaiset lähettävät noin 50 miljoonaa joulukorttia, joten ihan lähivuosina ei liene näköpiirissä joulua, jolloin matkaan lähtisi viimeinen joulukortti. Kortti pitää pintansa. Saakohan joulukorttien kierrätys lisättyä suosiotaan?
Hyvää joulunaikaa kaikille!
Maija- Liisa
Näppäräsormiset voisivat todellakin rakentaa
kestäviä korttitaloja tyyliin piparkakkutalo.
Piparkakkutalo -kilpailujakin on olemassa, tehdään
vaikkapa jonkin julkisen rakennuksen näköinen.
Telkkarissa näytettiin Joensuun kaupungintalon
mallista.
*
Lapsena leikattiin vanhat joulukortit palapeleiksi
tai paketin nimikorteiksi.
*
Tässä vielä tekstiä 1920-luvulla lähetetystä
joulutervehdyksestä:
K. Neiti Hilja P. Wärtsilä Kaustjärvi
Niin kauniin kukkasen toisin Hilja sullen
ja terveiseni kuin lehti kevään tullen.
Ja hauskaa joulua toivottaa J.W.
—
K nimen edessä tarkoittaa kunnioitettu,
Wärtsilässä oli kaksi ns postipysäkkiä
Kenraalinkylä ja Kaustajärvi.
Veikkaan, että Hannes Hynönen saa tänä jouluna joulukortteja enemmän kuin koskaan 101-vuotisen elämänsä aikana
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1418723223577.html
On siis toisiakin kuin meidän vaimoihminen jolle joulukortit ovat tallettamisen arvoisia ”aarteita”.
Mutta mitä lasten leikkeihin tulee niin ne itse tehdyt leikit ovat edelleen parhaita leikkejä. Se mielikuvituksen irtipäästäminen ja käsillä tekeminen siihen on aivan synnynnäinen tarve.
Muistui mieleeni poikieni kerronta ”oli paras partioretki mitä on tehty koko vuoden aikana.” Hiihtivät lähellä olevalle Oriveden luodolle, jossa oli muutama laho koivun tötterö ja niistä puista sai tehtyä nuotion. Päivän ohjelma oli nuotion tekeminen, makkaran paistaminen ja pakilla veden keittäminen, mehun tai teen nauttiminen. Kaikki itse tehtynä.
Minä en lähettänyt Hannekselle joulukorttia, mutta
muistan häntä lämpöisin ajatuksin.
***
Metsäretket ovat minunkin lapsenlapsilleni mieluisia
elämysretkiä. Voi sitä riemua, kun löytyi oVara ja muuHarainen!
Eivät ole mummon tavoin korttien jemmaajia.
Lähetin Värtsilän kirkon kellotapulia esittävän joulukortin eräälle perheelle. Eilen sain puhelun, jossa vastaanottaja kertoi että se on kaikkein kaunein kortti minkä hän on tänä vuonna saanut. Siispä kiitokset tekijälle!
Kaunis on, todella, ja herkkä. Tuo tapulikortti.
Lähetin niitä noin 40 kpl ja olin todella iloinen kun itsellenikin tupsahti tapulikortti Vantaalta.
Vanhat kortit on vuosikertapussukoissa tallessa ja kuvittelen tämän Hanneksen sanoin ”sitten vanhana” ne Maija-Liisan tavoin levittäväni lattialle ja kortti kerrallaan muistelevani lähettäjiä.
Usein käyn niistä itsetehdyistä etsimässä ideoita korttiaskarteluun.
Hannes, 101 v, oli Hesarissa todennut juhlista Linnassa, että onpa sitten vanhana, mitä muistella.
Meidän oma Otto-poika, pian 104 v, istuskeli eilen tyytyväisenä Pikkupihan olohuoneen nurkassa omassa nimikkotuolissaan ja muisteli nuoruusurakoitaan rakennuksella, kun oli pudonnut jostakin ja joutunut röntgeniin. Ajatus tuntuu yhä enemmän liikkuvan nuoruusvuosissa.
Tadaa!
Saapuneita joulukortteja astellessani keksin idean:
Siirsin puisen, vinon kirjanlukutelineen keskelle piirongin kantta.
Pahvitin sen joka puolelta ruskeasta pahvilaatikosta leikatulla
aalto-pahvilla. Siitähän tulikin harjakattoinen
”kota”. Kiinnitin siihen kortit joissa oli
ikkunoita, kynttilöitä taikka muuta talon julkisivuun
sopivaa. Ovenkuvakorttejakin löytyi…
Telle-Tonttu
Telle saikin tukevan korttitalon. Minä laittelen
luultavasti korttini telkkarin viereiselle tasolle.
Jossakin näin käydessäni joulukortit oven koristeena
naruissa roikkumassa. Kivat olivat nekin.