Aidat kuntoon

Varma kevään ja alkukesän merkki oli piikkilanka- ja sähköpaimenaitojen kunnostus ja rakentaminen. Luppoajan hommia, mutta tärkeitä ja kiireellisiä silti.

Keväällä jo työnnettiin Karvisen mullikkakarja opotan aitaukseen. Se oli metsäaitaus silloiselta seurantalolta Harkkolammille päin, lähelle Turusta. Aika iso kooltaan, mutta vähänurminen, metsää kun oli. Aidat oli kuitenkin oltava kunnossa ennen karjan sinne päästämisestä. Pääosin piikkilankaa, jonkun verran myös risuaitaa. Voi sitä korvamakeata, mitä seurasi, jos olikin mullit päässeet aitauksesta pakoon huonon kunnostuksen takia. Olli-enon mukana aidat kunnostettiin, hän kun ei sairautensa takia oikein koviin ryskytöihin yksin pystynyt. Kyllähän se tolppien lekominenkin tietysti otti Ollilla pumpun päälle. Mutta kun sinertäviin huuliin palasi punetta ja lakkasi rinta hakkaamasta, niin ettei paita hulluna lepattanut, niin taas jatkettiin. Ei ollut pitkät sairaslomat; se on varma se.

Tulihan sitä tietysti pientä palautetta korjauksista. Varmaan enimmäkseen aiheesta, joskus tuntui, että turhasta kuitenkin. Tolpat piti olla tiukasti maassa, selvähän se. Mutta ne piti olla myös suorassa ja suorassa rivissä. Pitihän sekin hyväksyä, mutta pikku jurnutuksen kanssa; sellaisen hiljaisen, siis sisäänpäin kääntyneen jurnutuksen kanssa vain. Enimmät ongelmat olivat kuitenkin piikkilangan kireydessä. Ei tahtonut helposti saada sopivan kireäksi. Mutta se siitä.

Paimenpoika-aitojahan tehtiinkin huomattavasti kepoisemmin. Enimmäkseen niitä käytettiin nurmipelloilla, siis sellaisilla, joista heinäsato oli jo korjattu, ja alkoi kasvaa uutta nurmea. Tolpiksi riitti piikkilanka-aitaan verrattuna melko ohuet ja matalat puuseipäät, tapit paremminkin, eikä nekään kovin raskaasti maassa kiinni. Vieläpä nämä aidat olivat pelloilla tai peltojen reunoilla, joten maasto ja maaperäkin oli helppoa. Eikä lankojakaan tarvittu kuin yksi, sekin piikitön. Monesti tuli kädellä kokeiltua paimenlangasta, onko virta päällä. Aika lailla täräytti, jos oli uusi akkupatteri käytössä. Vanhemmiten niistäkin virta vaimeni, mutta eivät ne lehmät sitä niin tarkoin aina tienneet. Sitten oli se toinen tapa kokeilla virtaa ilman käsiä. Minulla ei siihen riittänyt sisu tai uskallus, vaikka monesti meinottelin. Saamme varmaan täältä Värtsin kautta kuulla siitäkin menettelystä.

Sakari H