Kastetilaisuutta nimitetään usein myös ristiäisiksi. Professori Martti Parvio selitti aikoinaan teologian ylioppilaille, että nimitys on syntynyt aikana, jolloin seurakunnat olivat laajoja. Papit eivät hevoskyydillä ennättäneet usein käymään reuna-alueilla, vaikka sinne syntyikin lapsia. Kylissä suoritettiin kuitenkin kasteita. Kun sitten pappi tuli kinkereille tai jostain muusta syystä, hän risti kastetut. Siitä nimitys ristiäiset. Kastaminen ja ristiminen tapahtuvat samassa toimituksessa. Mutta silloin kun matkat olivat pitkiä, saattoi vedellä kastaminen ja ristinmerkin tekeminen tapahtua hyvinkin pitkällä aikavälillä.
Kasteessa ristittäessä pappi piirtää kädellään ristinmerkin otsaan ja rintaan lausuen: ”Ota pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen.” Tätä merkkiä voi toistaa elämänsä aikana eri tilanteissa, esimerkiksi ehtoolliselle mennessä ja siitä poistuessa. Myös silloin kun lausutaan: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”
Ristinmerkki kuuluu myös luterilaisiin kirkkoihin, vaikka se on välillä ollut kateissa. Martti Luther halusi sen säilyttää. Tiedetään esimerkiksi hänen neuvoneen lapsia: Kun kuulette Jumalan vastustajan nimen – siis esimerkiksi kiroilemisen – tehkää pyhä ristinmerkki ja lausukaa: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.”
Mutta kuten sanoin, ristinmerkki on ollut välillä kateissa kirkossamme. Kun sitä opetin Hämeenlinnassa 1960-luvun nuorille rippikoulussa, ja kun he sitten tekivät sen konfirmaatiomessussa ehtoollisella käydessään, puhuttiin torilla, että nuorisopappi – se Fågeli -opettaa nuorille katolista kirkkoa. Nyt ei enää sanottaisi.
Ristinmerkin tekeminen on henkilökohtainen muistutus kasteesta / ristiäisistä. Se on siis uskontunnustus ilman sanoja. Se on myös sanaton rukous, omistajalle osoitettu sitoutumisen merkki. Meissä on kasteessa piirretty risti, niin kuin virallisessa paperissa on vesileima. Se tulee näkyviin valoa vasten. Pyhä ristinmerkki paljastuu Jumalan Sanan valossa.
Minä olen opettanut ristimisen ortodoksisen kirkon tavalla. Liitä oikean käden kolme sormea – peukalo, etusormi ja keskisormi – päistään yhteen. Nimetön ja pikku sormi kämmenpohjaan. Vie tämä Pyhän Kolminaisuuden symboli ensin otsaan, sitten rintaan ja lopuksi vasemman puolen olkapäähän. Niin annat ajatuksesi, mielesi ja kättesi työt Jumalan käyttöön. Samalla voit myös lausua Pyhän Kolminaisuuden nimen. Nimetön ja pikku sormi ovat Kristuksen symboli. Ne muistuttavat siitä salaisuudesta, että Jeesus Nasarealainen oli Jumala ja ihminen. Siinä on inkarnaation tunnus: Sana tuli lihaksi ja tulee yhä uudelleen. – Lopuksi voit myös kumartaa.
Tulipa haikea olo, kun näin yllättäen tuon kastekuvan. Mistä lie löytynyt ja kenen albumista? Kiitos! – 19.1.2012 – Pyhän Henrikin muistopäivänä – tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta tuosta kasteesta, joka oli minulle ensimmäinen Venäjällä. Kasteen sai viisi poikaa, kolme Värtsilästä ja kaksi Kontupohjasta, serkuksia kaikki. Kastetta saamassa Vladimir (Vova) Andrianets. Vasemmalla hänen Tamara-äitinsä. Hänen vieressään Viktor, miliisi Kontupohjasta. Takana ovelta kurkistaa Pjotr (Pekka) Andrianets, Vovan isä. Vovan takana hymyilee Leila, miliisi Kontupohjasta, Vovan täti ja Viktorin puoliso. Kuukausia tilaisuuden jälkeen kuulin, että poikien isätkin olisivat halunneet kasteen samassa tilaisuudessa. Mutta anoppi ja lasten mummo (babuska), inkerikko Helmi Asikainen oli sanonut, että sen järjestäminen kuuluu heidän äideilleen. Vuotta myöhemmin sain sitten kastaa nuo vävytkin heidän omasta pyynnöstään. Kuvasta puuttuu Helmi. Hän oli sillä hetkellä pistäytymässä kammarissa kyyneleitään kuivaamassa. Varmaan muisti, miten Neuvostoliiton aikana hänen tyttärensä oli kastettu Sodderin kylässä yöllä salaa. Pappi oli tullut junalla iltahämärissä ja poistunut ennen auringon nousua. Tätä vasten on ymmärrettävä Helmin – ihan viaton – sutkaus, kun pojat olivat saaneet kasteensa: ”Nyt minä voin juoda vaikka ämpärillisen vodkaa!!!” Helmi on Siperian ja ankaran elämän kokenut, iloinen kristitty. Hän elää Kontupohjassa ja nauttii suvun kunnioitusta. Kasteen 20 vuotta sitten saaneista pojista Sergei (Sirjoosa)oli muutamana kesänä töissä Ullukassa ja hankki sillä tavalla opiskelurahoja. Nyt hän on Pietarissa suuren sorafirman toimitusjohtaja. Pyhän Henrikin – Suomen lähetyspiispan – päivänä ensi torstaina hiljennyn ihmettelemään Pyhän Kolminaisuuden ihmeellistä toimintaa luotujensa keskuudessa ihmisten ideologioista välittämättä. Kiitos vielä kerran muistoja herättäneestä kuvasta! Fågeli
Olin muutama vuosi sitten mukana ortodoksisessa kirkossa tapahtuneessa kastetilaisuudessa. Lapsi jaksoi hymyillä koko
45 minuuttia kestäneen ja monivaiheisen toimituksen ajan.Pidin
erityisesti laulamalla suoritetusta osuudesta.
Kaste ei ole heillä nimenantojuhla missään määrin, vaan nimeä
käytetään heti lapsen syntymästä alkaen.Emme me luterilaiset
osanneet tehdä oikeaoppista ristinmerkkiä, joten seisoimme siellä
”tumput suorina”.
Viimeisen kerran ristinmerkki tehdään arkulle hautaansiunaamisen yhteydessa ja silloin mainitaan kuinka ”ristinmerkki piirrettiin otsaasi jo pyhässä kasteessa”.
Olen tuhansia hiekkaristejä arkuilla nähneenä pannut merkille, että jokaisella papilla on oma käsiala ristiä ”piirrettäessä”.
Jotkut valuttavat hiekkaa koko lapion leveydeltä, niin että risti on pituussuunnassa jopa 30 senttiä. Jotkut taas lapion kulmasta hyvin, hyvin ohuen ja pienen ristin. Erilaisia välikokoja löytyy myös.
Käytössä on myös malli, joka ei muistuta lainkaan ristiä, mutta sisältää tuon Pyhän Kolminaisuuden. Tässä mallissa pappi valuttaa arkulle pienen välimatkan päähän toisistaan kolme hiekkakekoa, joiden koot vaihtelevat taas papin käsialan mukaan.
Tänään ei ole vielä Pyhän Henrikin päivänä, vaan vasta 19.1. Nostan kuitenkin takaisin viiden vuoden takaisen juttuni kommentteineen ensinnäkin siksi, että Värtsilän seurakunnan työ Venäjän Värtsilässä 1990-luvulla oli kaukaista jatketta Pyhän Henrikin työlle, mikä toi kristinuskon Suomeen. Kasteet/ristiäiset olivat kuin historian lehtien kääntymistä. Samoin jumalanpalvelukset, joita oli kahdesti kuussa oman jumalanpalveluksen jälkeen iltapäivisin. En ikinä unohda noita hetkiä!
Toiseksi, Suomen 100-vuotisjuhlahumussa on hyvä muistaa kirkon merkitys sivistyksen ja kaiken hyvinvoinnin rakentamisessa. Toivottavasti tämä ei unohdu, kun käymme keskustelua tämän päivän ongelmista ja tavoitteista. Jumala toimii kahdella kädellä. Vasen käsi on laki ja sen edustajana valtio ja koko lain määrittelemä yhteiskunta. Oikea käsi on evankeliumi, jonka asialla toimii kirkko. Tämä teologia on erityisesti luterilaista, joka syntyi 500 vuotta alkaneesta reformaatiosta.
Todennäköisesti Ahvenanmaa ja Lounais-Suomeen rannikolle kristinusko on tullut ennen Henrikkiä.
Aivan ensi meidän alueelle kristinusko tuli idästä. Se on meillä taltioitu sanastoon pappi, risti, ne ovat kieleen ortodoksien tuomia.
Google: kristinuskon tulo suomeen. Siellä monipuolista tietoa, joka perustuu tutkimuksiin. Suosittelen!
Jatkan vielä edellä olevaa kirjoittelua. Teen sen kahdesta syystä. Ensinnäkin kuluva vuosi on reformaation (uskonpudistuksen) 1000-vuotisjuhlavuosi. Toiseksi se on Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.
Reformaatio, erityisesti Lutherin teologisten pohdiskelujen tuloksena, tuotti ns. kahden regimentin opin. Jumala toimii kahdella kädellä, jotka ovat laki ja evankeliumi. Tämä näkemys ja usko on ohjannut elämääni siitä alkaen, kun se Leino Hassisen kanssa käydyistä keskusteluista ensi kerran virisi. Olen toiminut molempien käsien palveluksessa niiden töitä – Lutherin neuvon mukaan – sekoittamatta toisiinsa.
Kun nyt juhlimme Suomen itsenäisyyttä, on hyvä tuntea sen syntyä ja sen säilymistä ja sen kehittymistä ja sen vahvistumista vaikeuksista toisensa perään. On hyvä muistaa tätä myös nyt, kun käymme vastakkain asetettua keskustelua siitä, mitä tarttis tehrä, että Suomi selviytyy tässä globaalissa maailmassa. – Olimmepa minkä puolueen takana tahansa, olemme inhimillisin voimin Jumalan kahden käden käytössä. Ateistitkin! ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt.22:15-22).
Mitä tuo merkitsee ihan tavallisessa elämässä? Jumalanpalvelusta se merkitsee. Työtä arkisessa todellisuudessa. Kukin ammattinsa ja asemansa mukaan. Lakia kunnioittaen ja noudattaen. – Ja käymistä kirkossa mahdollisuuksien mukaan. Sanan ja sakramenttien kristillisyys on Jumalan oikean käden ohjauksessa olemista.
Kerran kuussa kirkossa, tarpeen vaatiessa useammin. Radio ja TV on apuna, siis apuna!
Nyt joku arvelee, että tuohan on vanhanaikaista, konservatismia. Ei ole – nyt – vaan uudenlaista, ainakin tilastojen valossa.
Joku käy kirkossa joka viikko, joku kerran kuussa. Joku kuuntelee aina radiosta. Minulle usko ei ole tekoja vaan jotain aivan muuta. Itse en haluisi, että uskontoa tuodaan tälle palstalle. Mutta jos se muille ok niin eipä miun tarvi lukea. Suomi 100 teema tärkeä. Sitä lisää. Lumista viikon alkua ilman riitelyä.
Nimenomaan usko ei ole tekoja! Se on lahja, jonka voi ottaa vastaan, se on niinkuin leipä, joka pitää elääkseen syödä. Sitä se on se ”jokapäiväinen leipämme”, jota pyydämme pöytäämme. Sen vaatiminen kuuluu sitten demokratiaan, siihen järjen alueeseen. Mutta järkikin on Jumalan luoma ominaisuus meissä. Se on evoluution aikana ihmiseen kehittynyt. Evoluutio on Jumalan luomistyötä, jota tiede tutkii ja tuo eteemme yhä uusia löytöjä.
Kun minä istun kirkon penkissä, ihmettelen Jumalaa, joka on historian kuluessa ”hahmottunut” Pyhäksi Kolminaisuudeksi. Mutta en minä tuomitse häntä, joka ei tulkitse elämää kristillisen elämänkäsityksen mukaan. Eikä hänenkään pidä tuomita minua, jos pidän häntä Jumalan luomuksena, josta biologia voi kertoa mitä ihmeellisimpiä asioita.
Mitä tulee uskonnosta kirjoittamiseen Värtsissä, siihen on yhtälainen oikeus kuin mistä tahansa muusta aiheesta. Kun vain olemme suvaitsevaisia. Uskonvainojen aika on ohi niin kiihkouskovaisten kuin ateistienkin puolella. Vai onko?
Pääasia on, että tulemme keskenämme toimeen silloinkin, kun esitämme mielipiteitämme elämänohjeiksi tarkoittaen.
Rape, toivotan Sinulle syvällisiä tuntemuksia elämän moninaisesta rikkaudesta! Tämä tulee äijältä, joka näki päivän valon, kun Suomi oli vasta kakskymppinen! Sen jälkeen on virrannut paljon vettä Jänisjoessa, josta olen joskus kirjoittanut:
”Kuin surusaatto
vaeltaa joki
mykkä ja sanaton.
Ja arkunkantajasta tuntuu silloin
kuin liinan toista päätä
kuollut itse kantaisi.”
—
”Syliisi tahtoisin pääni painaa
ja raueta
rannalla
hiljaa.”
Joskus, aika useinkin tuntuu tältä:
”Kuvat etsivät
kristallipistettä minussa,
niinkuin tuli ja vesi
hakevat muotoa:
räsähtävät hajalle.”
Suloista Suomea satavuotiaan saatossa!
Jätän aiheen tähän mutta sen verta kommentoin vielä, että en ole ateisti. Uskon asiani ovat kunnossa. En vain näe tarpeellisena uskosta ja vakaumuksesta kirjoitella. Ne on hyviä ja kallisarvoisia keskustelunaiheita naamatusten. En olisi varmaan eikä olisi pitänyt edes puuttua keskusteluun. Jotenkin vain tuo kerran kuussa kirkossa särähti. Jumalan sanan äärellä voi olla niin monessa paikassa. Mutta kukin tekee itse kerran tilin uskostaan. Se ei väittelyllä parane. Ja kirjoittakoon kukin siis niistä aiheista mistä haluaa. Sanoin vain mielipiteeni. Sen voi unohtaa. Tai vaikka poistaa. Enkä Pahoita siitä mieltäni.