Nykyinen rajavyöhyke on huomattavasti kapeampi, eikä asumuksia ole sen sisäpuolella montakaan. Kuvat EJ
Viitisenkymmentä vuotta sitten Värtsilässä rajavyöhykkeellä asuvia harmitti metsästyskielto. Siitä kertoo vanha lehtileike vuodelta 1960. Rajavyöhyke oli tuohon aikaan tuntuvasti leveämpi kuin nykyisin.
Asukkaiden tuntoja toi esille maanviljelijä Mauno Kunnas, joka asui rajavartioston naapurina. ”Asetta saapi kantaa suorinta tietä rajavyöhykkeeltä pois ja takaisin kotiin, mutta kaikenlainen metsästäminen, vaikka sormi joskus liipaisinta kaipaisikin, on kiellettyä.”
Äskettäin oli susi vienyt pihan tuntumasta vasikan ja palasi seuraavana yönä haaskalle. ”Teki mieli… ja olisihan se siihen jäänytkin…”
Häh, minustako puhutaan.
Muutakin riistaa oli runsaasti. Komeavartinen valkea jänis roikkui takakoivistaan talon ovenpielessä. Se oli tuotu vyöhykkeen ulkopuolelta, sillä ”täällä sisäpuolella asustelevat saavat vapaasti temmeltää”.
Teerenpeliä.
”Ja pihamaalla niiden temmellystä on joskus hauskakin seurata. Sanoisipa rintamaiden metsästäjä unikuvakseen niitä teerilaumoja, jotka pakkasaamuina kaartavat rajavyöhykkeellä. Istuvat hetkeksi kuuraiseen puuhun tilannetta arvioimaan ja kohahtavat sitten taas haarapyrstönsä ohjaamina läheisille pelloille. Sinne kun laumaan pääsisi lojahuttamaan…”
Vyöhykkeen asujaimet olivat toki tottuneet rajoituksiin ja olihan siitä etuakin: ”Kutsumattomia vieraita ei käy usein. Luvattomasta tulosta saattaa olla aika tavalla harmia, jos sattuu huumorintajuton vastaanottaja rajavartioston asemalla. Pussinnyörejä on hellitettävä sakkolapun maksuksi.”
Vyöhykkeellä riittää saloja eläinten asustella.
Toimittaja harmitteli puolestaan kuvauskieltoa: ”Senpä vuoksi tämän jutun kuvia ei saanutkaan ottaa haastattelupaikalla, vaikka kuvattavaa olisi ollut yllin kyllin.”
Piti tyytyä sanallisesti ihailemaan kaunista maisemaa: ”Kunnaksen pihamaalta avautuu rajaa vasten maisema, joka on maalauksellinen puolilumipeitteessäkin.”
Tällaisia kirjoitteli lehteen nimimerkki EKA.
Työvuosina oli mahdollista kuvata vyöhykkeellä erillisluvalla, jonka sai vallesmannilta. Melkoista arkuutta oli siinä, mitä kuvissa sai näkyä. Tekstinkin suhteen oltiin joskus tarkkoja. Julkisuuteen ei haluttu uutista esimerkiksi siitä, kun saksalainen turisti pihisti matkamuistokseen rajatolpasta laatan. Kerran seurasin rajataitokilpailua, jossa eräällä rastilla oli selvitettävä, miten toimia kun paikalle tulee yllättäen toimittajia.
Nykyisin säädökset näyttävät järkiperäistyneen melkoisesti. Kameraa saa kantaa kaulalla ilman erillislupaa, ja rajavartioston oma tiedottaminen on kehittynyt huikeasti.
Muutenkaan ei rajan läheisyys ole häirinnyt tavanomaista elämää, vaikka vyöhykkeellä liikkumiseen edelleen tarvitaan lupa. Sen saamisessa toivoisi kaikkia rajakylien asukkaita kohdeltavan yhdenvertaisesti.
Talvisin hiihdettävän rajaviestin latu kulki
mökkimme lähimaastossa. Eräänä pakkastalvena
tökötin yksin ladun varressa seuraamassa kyseistä
tapahtumaa. Päässäni oli huurteinen karvalakki,
kädessä pitkävartiset rukkaset ja jalassa
huopikkaat. Kaiken kruunasi paksu toppatakki.
Ohi paahtavat kilpailijat eivät pysähtyneet tarkastamaan
liikkumislupaani, mutta jostain ilmestyi myös
”lipuntarkastaja”. Onneksi kunnossa oleva lupa
oli asianmukaisesti mukana, joten ei yhtään harmittanut.
On se metsämiestä harmittanut kun pupupaistit juoksentelee lähistöllä eikä niitä saa hätistellä ampumalla. Ihan ymmärrettävää. Minua harmitti enemmän se kuvauskielto. Penskana meitä kiellettiin jopa kiikaroimasta Venäjälle päin.Ei ole montakaan vuotta aikaa kun tiedotusvälineissä alkoi näkyä kuvia jopa raja-aukolta. Ihmettelin todella.Miten se on mahdollista. En tiennyt, että liennytys oli ylettynyt jo rajan valokuvaukseenkin. Ihan hyvä niin.
Missä on tuo hieno polkusilta?
Ponttoonisiltoja on ainakin Kaustajärven lahtien ja Ala-Ryösiön yli. Ne ovat upeita luomuksia.