Rolle eli Kisu

Ruokaa hankkimassa. Kuvat Irene.

Elämämme kissoja 2/2

Kohta nykii.

Viimeisin kissamme oli Rolle. Me emme ottaneet Rollea, vaan Rolle otti meidät. Eräänä erittäin kylmänä joulukuun iltana huomasin pihallamme kookkaan kissan. Tottakai rupesin kyselemään siltä kuulumisia. Minne matka? Kenen kissa olet? Osaatko kotiisi? Kovin näytti eksyksissä olevalta. Kehotin sitä tulemaan sisälle edes yöksi pahinta pakkasta pakoon.

Aamulla soittelin opettajalle ja pyysin tiedustelemaan lapsilta, josko jotain katista tietäisivät. Puhellessa selvisikin, että kissaa oli jo etsitty. Soitto omistajalle, ja niin kissa pääsi kotiinsa. Parin päivän päästä se oli taas pyrkimässä meille. Tällä kertaa tiesin osoitteen ja annoin kissalle kyydin kotiinsa.

Rollen itsepäistä luonnnetta kuvaa hyvin, ettei se taaskaan pysynyt kotonaan. Olikohan neljäs palautuskerta, kun itse isäntä oli kotona. Syvällä rintaäänellä hän vakuutti: “Ei tarvitse palauttaa”. Kotoa karkaamisen syyksi paljastui uusi asukas, koira.

Niin me saimme Rollen, joka ei kuitenkaan tuntenut nimeään. Kun kutsui Kisua, se ilmaantui oitis. Eläinlääkärin tehtyä temput ja annettua rokotukset, arveltiin siitä tulevan oikean tupakissan. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kisu aiheutti emännälleen ahdistusta ja sydämentykytystä häviämällä toisinaan pitkäksikin aikaa.

Kisu ei ollut moksiskaan autokyydistä. Mökille päästyään sen riehumisella ei ollut rajaa. Lumisia polkuja se juoksi häntä köyryssä Joka puussa oli kokeiltava kynsien pitävyyttä. “Kyllä maalla on mukavaa”, lauletaan rallissakin.

Kesä se vasta hauskaa aikaa oli Kisullekin. Tuon tuostakin se juoksutti näytille pyydystämiään hiiriä ja myyriä. Liiteristä ja aitan nurkista loppui rapinat. Porkkanapenkistäkin hävisivät enimmät myyränkolot.

Nukkumapaikkaa katti piti kuusen alla aivan veden rajassa. Sieltä se syöksyi kohoa vahtimaan heti, kun vaan joku edes lähestyi onkea. Eikä pyllyä palellut talvellakaan, kun tämä sitkeä sissi istui avannon reunalla.

Eräänä yönä olivat suden jäljet ilmaantuneet saunan nurkalle. Luulimme jo menettäneemme Kisun. Kolmantena päivänä ilmeisesti nälkä ajoi sen joko puun latvasta tai muusta piilosta. Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolista.

Mutta piti susikin lihavan paistin mielessään. Oletettavasti se sai kissamme muutaman viikon päästä, kun ei ole tähän päivään mennessä palannut.

 

Share

4 comments for “Rolle eli Kisu

  1. Meillä oli aikoinaan yhtä aikaa kolme kissaa, joista Misse osa-aikainen. Ennen vappua se kävi levottomaksi ja häippäsi. Syksyllä ensi lumien sadellessa kissa ilmaantui hoikistuneena ja jäntevänä kotikartanolle ja loikkasi talveksi pankon päälle mahaa kasvattamaan.

    Näin jatkettiin liki 20 vuotta. Meille ei koskaan selvinnyt, missä se kesänsä vietti. Lopulta Misse kuoli. Jos lääkäri olisi tutkinut kuolinsyyn, olisi paperissa varmasti lukenut, että kuoli vanhuuteen.

  2. Minulla on muistissa yksi kissan kuljetusmatka autolla meille jostain kauempaa. Panimme sen pahvilaatikkoon (hölmöt), mutta eihän se siellä pysynyt. Sitä pelotti niin mahottomasti ensimmäinen automatka. No siinä temppuillessa se repi Sepon nahkatakiin kynsien jäljet (takki ei onneksi ollut uusi). Kyllä kissa tottui meillä olemaan ja sen jälkeen monta muutakin kissaa jopa yhdessä koirien kanssa samassa sängyssä. Mutta monta kissaa on myös tullut kotiin kolaroituna, ja ruhjottuna. On pitänyt sitten lopettaa. Ja itkut on pitänyt itkeä.
    Niin Irene kyllä kissat osaavat oikeaan kotiin! Kissa on talouskollinen, kun meille jäi joskus aikoinaan Patsolan koululle Tikan lasten kissa, se tottui meihin hyvin ja kävi meidänkin lapsia vastassa kouluautolta niin kuin oli tottunut jo edellisten asukkaiden aikana.

    Naapuriterveisin Mirja

  3. Mukavia juttuja nämä Irenen eläintarinat. Kissa on itsellenikin ollut kautta aikain se tärkein lemmikki, vaikka vuosikymmenien varrelle on mahtunut jos jonkinlaista otusta perhosen toukista siipirikkolintuihin ja hiiristä rupiliskoihin. Koirakin on ollut nyt yli kuusi vuotta ja sillä on tietenkin oma paikkansa. Suoranaisen henkien taistelun kävin joskus koulupoikana kun syötin elättinä olleet peltomyyrät omalle kissalle.

    Papalla oli Mokki-niminen kissa ollessani aivan pieni lapsi. Mitään kovin selkeää muistikuvaa minulla ei kyseisestä katista ole, vaikka se oli meillä vielä muutaman vuoden papan kuoleman jälkeenkin. Mokki on kuitenkin ollut minulle hyvin mieluinen kaveri, tämä tieto käy ilmi mm. lapsuusmuistokirjastani. Mokki on tosin jättänyt minulle fyysisen muiston, joka seuraa minua hautaan saakka; nenänvarressani on kissan kynnen tekemä arpi, mikähän erimielisyys lie aikanaan meillä ollut?
    Mokin jälkeen olimme vuosikausia ilman varsinaista omaa kissaa, kulkukolleja kyllä majaili navettamiljöössä joskus pitkiäkin aikoja. Läheisin suhde mainituista kulkureista muotoutui tummankirjavaan leppoisaan kissaan, jonka oikeat omistajat olivat kuulemma Hassisen Elma ja Topi Patsolasta.

    1970-luvun puolivälissä naapurista Kososen Kirstin ja Sepon emokissa johdatti oman pesueensa meidän navetalle kyläilemään aivan viikkokausiksi. Kun kotiinmenon aika tuli, yksi pennuista kieltäytyi lähtemästä ja niin se sai jäädä meille. Narttu se (olevinaan) oli, mutta jossakin vaiheessa tapahtui käsittämätön sukupuolenvaihdos. Se ei kissaa onneksi pilannut, yhteiseloa kesti 12 vuotta. Töpöhäntäkissakin joskus oli, setä kuljetti aikanaan Savosta kyseisen kummajaisen, joka sitten jatkoi sukuaan tavallisen katin kanssa; jälkeläisissäkin taisi joku hännätön olla. Kissarutto koitui kuitenkin näiden harvinaisuuksien kohtaloksi.

    Kissat ovat kuuluneet meidän paluumuuttajien omaankin perheeseen aina, tosin navettakissan roolissa. Tämän parinkymmenen vuoden aikana on ollut monenlaista kissakohtaloa, on riemuittu ja itketty. Liikenne on vaatinut oman veronsa, samoin sairaudet ja petoeläimet. Tämänhetkinen emokissa on ollut yllättävänkin pitkäikäinen, ainakin seitsämän vuotta on jo takana. Pentuja näihin vuosiin mahtuu kymmenittäin, niistä on onneksi päästy todella hyvin eroon; kissoille on oikeasti kysyntää.

    Kissa on todella viisas eläin, se oppii koiran tavoin hyvin tietyihin rutiineihin kuitenkin ehkä säilyttäen oman arvokkuutensa koiraa paremmin. Onkireissuille siitä saa hyvän kaverin ja ainakin näin maataloudessa kyllin kovaluontoinen kissa on kiistattoman selkeä hyötyeläin.

  4. Ihania nää Irenen kissatarinat!

    Lapsuuskodissani oli aina kissa. 1960-luvun alussa sisareni oli ominut yhden pennun nimikkokissakseen. Kissa oli jo aikuinen, kun sisareni aloitti keskikoulun ja asui viikot Tohmajärvellä. Kissa oli ihmeissään tästä muutoksesta. Se ihan selvästi etsi sisartani.

    Kissa oppi pian siihen, että sisareni tuli kotiin lauantaina iltapäivällä. Puoli tuntia ennen sisareni tuloa kissa hyppäsi ikkunanvieruspenkille, nosti etutassut ikkunalle ja tuijotti tielle. Kun sisareni ilmaantui näkyviin parinsadan metrin päässä, kissa hyppäsi lattialle, meni ovelle ja pyrki ulos. Juoksi sitten kipin kapin sisartani vastaan, heittäytyi hänen eteensä selälleen rapsuteltavaksi ja siliteltäväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *