Talvista kuunvaloa. Kuvat Seppo
Keskiviikkoiltana oli niin komia kuutamo, että se innosti kokeilemaan miten saisi kuun kuviin. Pimeys ja kylmä tuotti vähän hankaluuksia, kun ei aina oikein näe kameran näpyköitä ja säätöjä ja sormet on kohmeessa. Kokeilkaapa, ei muuta kuin ulos kuutamoon, kamera jalustalle ja kohti kuuta. Siinä se. Tässä muutama kuva. Myöhemmin lisää kuutamokuvia.
Kuu vai juusto?
Kuuhan se siellä möllöttää.
Metsässä se on tuo meijän mökki vai? Passaapa olla tällä pakkasella
mökin lämpimässä ja silloin tällöin minunkin vilkaista ulos.
Mirja
Kesällä minäkin kuuta kuvasin, kun se niin komiasti järven kaislikossa kumotti. Ei ollut hajuakaan, että pitäisi nappuloita näpläillä. Niinpä kuvasta sai etsimällä etsiä sitä nuppineulan pään kokoista pistettä kaislikon seasta. Kyllä katselijoilla naurua piisasi.
Samoin olen täällä kolmivuotiaan kanssa useana iltana kuuta
ihmetellyt. Onko kuu? hän kysyy kymmeniä kertoja illassa. Minun
tähtitieteeni joutuu koetukselle.
Upeita kuukuvia on tässä nähtävänä! Omalla kameralla otettuna sain nuppineulan pään kokoisen kuvan kuusta.
”Paloi aittani
nyt ei ole estettä
kuuta katsoissain.”
Näin haikuillaan Japanissa.
—
Kuutamokuvat ovat kuin suoraan sadusta!
Totta, kuin sadusta ovat nämä Sepon upeat kuvat. Viimeisestä tuli mieleen joku Rudolf Koivun satu, jonka mukaan tuossa lumisella oksalla istua nökötti tonttu. Keskimmäinen kuva taas toi ajatuksiin alakoulunäytelmän yli puolen vuosisadan takaa, jossa olin Nukkumattina ja rooliini kuului puhella kuulle näin:” Kuuhut-ukko ystäväni, kuuntelethan pyyntöäni…” Mukava olisi muistaa pidemmällekin, mutta muuta ei ole mielessä. Muistan vain hienon univarjon, jonka äiti oli vanhasta sateenvarjosta tehnyt minulle.