Pärekatolla

Päreitten höyläystä. Kuvat EJ

Mestari ja oppipoika.

Monet oli vaiheet pärekaton teossa. Niin monet, etten kaikkia ihan tunnekaan. Pärepuut oli kaadettu ja pölkyt tehty jo kevättalvella. Siitä vaiheesta ei ole itselläni parempaa kokemusta. Sen kuitenkin tiedän, että pölkkyjen ainakin tuli olla oksattomia. Puulaji oli todennäköisesti mäntyä, saattoi olla kuustakin. Havupuuta joka tapauksessa. Maamoottorin perässä se pärehöylä pyöri. Päreitä syntyi ja paljon. Johonkin niitä siitä kanneltiin pinoon seinän viereen. Höyläyksestä jäi jäljelle päreen pituinen, ehkä noin puolimetrinen sydänpuu. Se oli poikkileikkaukseltaan tasasivuinen kolmio. Kukin sivu oli alle kymmenen senttiä, eli siitä höylättävät päreet olisivat jääneet liian kapeiksi. Näistä kolmiopuista oli helppo tehdä polttopuupinoa. Sai melkein kiintokuutioita aikaiseksi, kun asetteli puita pinoon vuorotellen kolmion kärki ylöspäin ja taas alaspäin. Tämä päreitten höyläysmuisto on aikaisempi ja eri tapahtuma, kuin jäljempänä kerrottu riihen kattaminen.

Sitten kesällä muiden töiden helpotettua oli tullut aika uusia riihen pärekatto. Riihi sijaitsi Patsolassa Pitkäseen johtavan hiekkatien jyrkässä ulkomutkassa. Oli kyllä joltisenkin jyrkkäkattoinen ja melko korkea rakennus, saattoi olla sivuseinän korkeus lähellä neljää metriä. Voi olla, että tuntui vähän korkeammalta kuin todellisuudessa olikaan.

Katon uusiminen oli työnä sinänsä helppoa, mutta melkoisen epämiellyttävää kuitenkin siinä mielessä, että hyvää ja lokoisaa työasentoa oli vaikea löytää. Lisäksi vanhojen päreiden purku ja ruosteisten vanhojen naulojen törröttämään jääminen aiheutti omat hankaluutensa. Lapehommaa siellä tein muiden apuna ja saamillani ohjeilla. Päreitä vain ladottiin vierekkäin pikku limityksellä ja alapäät työnnettiin puskuun ohjauslautaa vasten. Pärekattonaulat olivat helpon kokoisia naulattavia, ohuita uppoamaan ja riittävän pitkiä kiinni pidettäviksi. Joutui ne käytettävät päreet kuitenkin tarkistamaan pikkutaivutuksella, että pärepuunsyyt viettivät myötäsukaan alaspäin. Muuten niihin olisi jäänyt vesi kiinni, kun sitten kastuessaan kuitenkin karhentuvat. Sen verran nuo hommat kävivät vaatetuksen päälle, että jokaisella mukana olleella repsotti palkeenkieliä persauksissa tai polvissa töiden jälkeen.

Nyt varmaan saattaa joku jo arvella, että oli liian uskaliasta ja lain vastaista laittaa niin pieni poika katolle putoamisvaaraan. Mutta väärin arvattu tällä kertaa. Katolla olikin jo isompi jytky, sillä oli edetty kalenterin mukaan jo tuonne 60-luvun ihan lopulle. Olin vain käymäseltään paikalla kattotalkoissa. Saattoi olla viimeisiä pärekattohommia yleensä, jos ei museokohteita lasketa mukaan. Alkoivat huovat ja pellit vallata alaa. Kaikkea kanssa, eihän niissä ole mitään haastetta, sen kuin heittelee katolle. Naula sinne tänne tai antaa auringon liimata, sanon minä niillekin kotkotuksille.

Olin näköjään ehtinyt aiemmassa Lyhteet ja kuhilaat –jutussa jo epäillä riiheä puretuksi. Siellähän se viime kesänä 2011 otetussa kuvassa kuitenkin vielä olla jökötti entistä ehompana. Ovi oli tehty reilusti isommaksi ja lisälaajennus vasemmalle, mutta muuten oli niin kuin vanhaan hyvään aikaan paikallaan Selänteen suuntaan johtavan hiekkatien mutkassa, siinä meidän entiselle latotalolle johtavan pikkutien haarassa.

Sakari H

Työnjohtaja.

Share

9 comments for “Pärekatolla

  1. Kyllä on Erkillä hyvää taitoa ja viitseliäisyyttä parannella näitä pikkujuttuja hyvällä kuvituksella. Kiitos taas. Itselläni kun ei ole vanhempaa kuvamateriaalia juuri ollenkaan.

    Tämän jutun yhteyteen odottelen kovasti lukijoiden pärekattokommentteja, sillä luulen lukijoista löytyvän runsaasti minua parempitietoista väkeä. Vaikkapa päreitten valmistuksesta sinänsä. Mitä puuta, koska kaadettiin, koska höylättiin jne.

  2. Pirtajärventien Tervavaaranpuoleisen haaran alittaa Mäntypuro. Siinä on kuulema aikoinaan sijainnut pärehöylä. Tietämättä puron oikeaa nimeä ehdin ristiä sen jo Pärepuroksi.

  3. Kyllä on muistoja, lapset valjastettiin päreenkantohommiin, kun kone sylki pärettä kuin turkin hihasta. Oli siinä vilske kun sylyksiä latjattiin, kilpailtiin tietysti, kuka ottaa suuremman pinkan.Talkootouhua se oli, kyläläisiä apuna.
    Kyllä ne entisajan lapsilaumat,meitäkin viisi, naapurissa samoin kuusi, olivat hyötykäytössä monessa hommassa.
    Katollekin pääsin, sekä pärepinkkkoja kantamaan että naulaamaan.
    Ikää liekö ollut kymmentäkään.(tasa-arvoa siis oli jo havaittavissa, ei siinä katsottu, oliko hame vai polvihousut päällä)

  4. Pärepöllejä metsässä tehtäessä oli meillä päin mukana punamultavärillä täytetty ämpäri. Pöllien latvapäät maalattiin osoittamaan latvasuuntaa ja höylätessä pölliä pidettiin niin, että Sakarin kertoma päreen säleisyys ja myös punaväri tuli katossa lappeen suunnassa alaspäin, myötäsukaan. Kuten kerroit, se esti veden imeytymisen puuhun sisälle ja jatkoi katon ikää.

    Muistankin monesti katselleeni uusia kattoja. Päreitten punatut alapäät raidoittivat somasti muuten valkoisena hohtavaa katon lapetta.

    Suomun pituudella oli vaikutustakaton tulevaan käyttöikään. Paras katto tehtiin neljän tuuman suomuvälein. Silloin kate oli periaatteesa nelinkertainen. Tavallisimpia olivat viiden tuuman suomut, mutta joskus varsinkin ladon katto tehtiin kuudenkin tuuman suomunousulla.

  5. Muistan ikäni sen helteisen kesäpäivän
    kun mummolaani rakennettiin uutta navettaa
    viisikymmentäluvun taitteessa.

    Seinään tarvittavat harmaat tiilet valettiin
    itse kuin myös kattopäreet höylättiin liiterin
    kupeella.

    Kesken kiivaimman työtahdin katkesi pärehöylän hihna.
    Samassa paloivat päreet myös konemieheltä pahemman kerran.

  6. Sakari näytti heti niin tutulta tuo riihen kuva, monesti olen ohi kulkenut ja naapuritalossa kyläillyt jopa heinänteossakin ollut
    Maurin aikaan ja lapsemme olivat kavereita kouluaikana.
    Terv. Pusan Mirja

  7. “Päreitten polttamisen” varalta olisi hyvä hankkia varapäre. Olen useammankin kerran nähnyt niitä myynnissä esim. joillakin messuilla.

  8. Mirjalle ja muillekin: Eno-Maurin aikaan sijoittuvat kaikki 50 – 60 -lukujen muisteluni Karvilasta.

  9. Olen yhden kerran ollut pärekattoa tekemässä silloin 1960 luvun alkupuolella. Pärepuusta sen verran, että isännät käyttivät sitä puuta mitä oli käyttää. Yleensä havupuu mutta haapa kelpasi oikein hyvin ja sanoivat sen olevan lahokestävää.

    Lieksan matkakaverien Rauni Hietanen tarjoaa joskus lounaan koskenlaskijoilleen päreitä lautasena käyttäen, jotta päreestä on moneksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *