Poikki ja pinoon

Entisajan savottavehkeet ovat päässeet huilaamaan.

Ahvenvaaralaisia, osa 3

Vähissä olivat Värtsilänkin nuorison työpaikat viisikymmentäluvun loppupuolella. Ahvenvaaralaisten ainoita mahdollisuuksia tienesteihin olivat metsätyöt eli savotointi. Muistelen tässä tarinassa Kymi Oy:n talvisavottaa Kaustajärven suunnalla.

Sahatavaraksi menevät tukkipuut leimattiin kahdella leimalla. Syystalvella 1956 alkoi kaksileimaisten puiden eli tukkien teko. Niin sanottu talvisavotta oli Otrakankaalla, nykyisen kaatopaikan tien seutuvilla. Tukkeja kuorittiin puolipuhtaiksi. Kuorinta tehtiin metsässä teräsimellä eli petkeleellä. Pakkasen takia tyviosan paksun kaarnan joutui veistämään kirveellä.

Jäiset tukit olivat melkoinen haaste ja vaaratekijä kuorma-autoilijoillekin. Tästä muodostuikin termi ”tukki-auton kynttiläkuorma”. Syksyllä 1956 alkanut tukkisavotta loppui seuraavan vuoden kevät-talvella.

Pokasaha soi

Pokasahan teko-ohjeet.

Samoilla lumilla alkoi tien toisella puolella, Leinolaan menevän tien ja Ryösiönjoen välimaastossa, kuoritun propsin teko. Propsilla tarkoitettiin paperiteollisuuteen menevää kuusipuuta. Kaadettavat puut olivat vain yhdellä leimalla leimattuja eli yks’pilikkasia. Kuoritut propsit ladottiin pinoihin, joissa piti olla kolminkertainen pohjatelotus alla ja kehikot pinon ympärillä.

Olosuhteet ja työvaiheistus kyseisessä savotassa oli seuraavanlaista. Tulevien paperipuiden pituuden oli oltava tasan kaksi metriä. Maassa oli lunta metrin verran. Maasto oli epätasaista ja enimmäkseen suopohjaista. Puitten kaato tapahtui yhden miehen justeeri-sahalla. Ennen kaatoa oli puun ympärille lapioitava kaatokuoppa.

Kirvesvarret tehtiin ennen itse.

Kaksimetrisiksi pölleiksi katkominen tehtiin viulu- eli pokasahalla. Kuorinta tapahtui pukin päällä vuoluraudalla eli vuolupuukolla. Kuulen vieläkin korvissani sen sirinän ja pirinän, kun puun kuori irtosi ja lensi ympäristöön! Jäisen puun lastu ei lähtenyt kovin leveänä.

Pinoon laittamista edelsi pinomontun kaivu paksuun lumihankeen, kolminkertainen pohjatelotus ja pinon ympäryskehikon rakentaminen. Näin olikin kuusipaperipuun välivarastointipaikka valmis. Pinon perustuksen laatiminen ja sahatun kannon pituus olivat jostakin syystä työnjohdon erityisen valvonnan ja tarkkailun kohteita.

Huilatessaan unelmoi

Oikea työasento Työtehoseuran metsätyöoppaan mukaan vuonna 1954.

Reilun puolivuosisataisen mietinnän jälkeenkin minua ihmetyttää muutama seikka kyseiseen propsisavottaan vaikuttaneista tekijöistä. Miksi välivarastointi tehtiin metsään? Miksi kuorinta tapahtui talvella? Miksi ei ajettu heti tienvarteen ja kuorittu keväällä? Oliko kyseessä jonkinlainen tuettu työllisyystyö? Kyseessä ei kuitenkaan liene ollut “kasvatuksellista” tekijää?

Vielä muutamia mietteitä näistä tosimiesten hommista. Jostain syystä kyseisestä savotasta jäi huono maku suuhun. Menot eivät olleet suuret, mutta eivät tulot oikein kattaneet niitäkään. Niinpä keväinen Helsingin juna sai tuoltakin savotalta pari – kolme riuskaa kulmakunnan nuorukaista etelän rakennustyömaille ahkeroimaan.

Kyllä minäkin niin mieleni pahoitin, kun huomasin kesän tultua ja suopohjan sulaessa, että metsään huolella rakentamamme pinot painuivat vinksin vonksin. Siellä ne muistuttivat ohikulkijaa vielä pari vuotta myöhemminkin kyseisen talven tienesteistä. Plussan puolelle lienee laskettavissa se, ettei kyseinen firma vaatinut korjaamaan pinoja vaateriin!

Johannes

Konkeloa kaadettiin metsätyöoppaassa tähän tapaan.

Share

5 comments for “Poikki ja pinoon

  1. Hyvää historiaa.

    Tiedä ja toivoakseni vaikka saisimme Värtsin mahdollisille lukijapäiville työnäytöksen Poikki ja pinoon -otsikolla Tästä kirjoitin 😉

  2. Johannes saattoihan siinä olla työllisyys kysymykset osittain
    mutta muutkin seikat joita on Värtsin sivuilla jo aikaisemmin jo
    pohdittu.

  3. Alin kuva, jossa miehillä on ruudulliset “lyyssit”,
    herätti minussakin savottamuistot. Parhaan tyttökaverini
    isä oli Kutsetin miehiä, kasööri tai jokin muu pomo.
    Kuinka komealta hän näyttikään ruudullisessa takissaan
    ja saapashouissaan, sen harvan kerran kun hän ehti
    työmailta kotiinsa.

    1950-luvulla Utran historiallinen suuruuden aika
    alkoi olla jo ohi, mutta kirkkoa ympäröivä
    kulmakunta oli vielä Kutsettilaisia tai Uitto-yhdistyksen
    porukkaa. Myös Ristisaaren erotukset Pielisjoessa
    työllistivät runsaasti ihmisiä, jotka kesä aikaan
    oikaisivat usein kotimme ohi, Utran ja Lehmon
    vaarojen kautta.

    Sanottiin, että Pielisjoki on leveimmillään juuri
    Utran ja Kulhon kohdalla. Joka tapausiessa rannalla
    oli aina paljon tukkipuita ja halkopinoja hinausta
    odottamassa.

    Tukkisumat olivat meille aivan arkipäivää, hiekka-
    rantaisella uimapaikallammekin. Siellä sitä
    pyörittiin pöllien seassa.

    Utran konepajalla kunnostetiin hinaajia ja
    Enso-Gutzeitin vanha sahakin kävi vielä yhdessä
    vuorossa.

    Eli “Vihreän kullan” käsittelyn keskiössä
    minäkin vietin lapsuuteni, vaikka
    isä olikin kolmannella työnantajalla, TVH:lla,
    lähinnä Utran kanavalla.

    Kesäöiset hinaajien äänimerkit ja puksutukset
    Pielisjoella kuuluivat olennaisena osana
    lapsuuteni äänimaailmaan. Samoin kuin Utrankosken
    kohina.

  4. Huomasin menneellä viikolla Joensuun kirjaston maakuntaosaston uutuushyllyssä Mauno O. Immosen kirjan Savottaperinnettä.

    Tämä tiedoksi niille, jotka ovat aiheesta kiinnostuneet.

  5. Saatpoinpa olla juuri tuolla Johanneksen mainitsemalla propsisavotalla Otrakankaan metsissä noina vuosina.. Meitä oli pikku porukka Värtsilän kylän poikia niillä palstoilla. Muistuu mieleen Ressi (Reino) Asikainen, Olli (Olavi) Jormanainen, Tallu (Taisto) Hämäläinen. Matka tehtiin polkupyörillä. Kovalla pakkasella pyörät olivat erityisen raskaat polkea. Ja koska pakkasen takia oli oltava paljon vaatetta päällä niin Miljoonakallion rinnettä ylös polkiessa tai pyörää työntäessä tuli hirmuinen hiki. Palstalle saavuttua oli tehtävä heti tulet ja kuivatella hikiset vaatteet. Tietysti siinä keiteltiin kahvit, kenties useammatkin ennenkuin oltiin savottakunnossa. Joskus saattoi käydä niin, ettei koko päivänä päästy “savottakuntoon” vaan oli palattava tulilta suoraan kotiin.

    * * *
    Värtsiläpäivillä 2013 “Martilla” oli savottaperinneosasto. Ei hän työnäytöstä järjestänyt, mutta kertoili auliisti kaikkea aiheeseen liittyvää. Moni pysähtyikin siihen muistelemaan “vanhoja hyviä aikoja”. Taisi joku muukin minun laillani todeta ettei niitä “hyviä aikoja” kuitenkaan ole yhtään ikävä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *