Sulattimo ja valimo

Alpo Varonen ja Esko Lahti työskentelevät. Kuvat Helge Ratilainen.

Ulkona ollut valukone 1964.

Kun kevät 1949 sulatti lumet ja vedet irtosivat, Wärtsilä-Yhtymän voimalaitokset pystyivät tuottamaan täysillä sähköä. Se puolestaan herätti Uuden-Värtsilän sulattimon talvihorroksesta.

Tein Wärtsilän kanssa taas työsopimuksen, elämäni viimeisen sellaisen. Se kesti 44 vuotta eläkkeelle jäämiseen saakka. Sulattimossa aloitin kokillimiehenä eli valajana sekä sulattajana. Kumpikin oli erittäin kuumaa, raskasta ja likaista työtä. Uunien täyttö sekalaisella rautaromulla tehtiin käsin. Kivihiilellä saatiin takkirautaan määräty hiiliprosentti.

Valajan työ tapahtui alemmassa kerroksessa. Neljän tunnin välein uunin pohjareikä avattiin ja sula 1200 asteen rauta laskettiin maassa oleville ”helloille”. Pohjareikä tukettiin savimälleillä. Palovammoja sattui usein, vaatteissa oli reikiä ja joskus sula rauta roiskahti kenkäänkin.

Valua 1953, vas. Pentti Ratilainen, Pauli Moilanen, Uuno Kempas ja Valde Kuikka.

 

Keväällä 1950 sulattimon yhteyteen rakennettiin takkirautavalimo, jossa valettiin Taalintehtaan terässulaton tarvitsemat kokillit. Sula rauta siirrettiin senkalla valimoon, missä se kaadettiin valajien tekemiin muotteihin.

Valimossa tehtiin työtä kahdessa vuorossa, sulattimossa kolmessa. Valajan ammatti lienee ollut verenperintöä. Ei kulunut monta vuotta, kun minut komennettiin tuuraamaan vuoromestarin vapaapäiviä ja kesälomia. Vuodesta 1960 alkaen olin vakituisena vuorotyönjohtajana ja vuodesta 1966 ylityönjohtajaksi nimitettynä.

Juttu on tehty Helge Ratilaisen kirjallisten muistelusten perusteella. Sarja jatkuu. EJ

 

Vuosi 1951, oik. Helge Ratilainen, Arvo Salgren, Gösta Hölmström, Eino Puustinen, Juho Pakarinen, Onni Puustinen, Erkki Partanen, Eemeli Tahvanainen ja Veikko Ripatti.

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *